Alkemisti - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Alkemisti

Kirjailija: Paulo Coelho

Julkaisuvuosi: 1988

Genre: Fantasia, kasvutarina, satu

Tausta: Alkemisti on kirjoitettu isoksi osaksi symboliseksi tarinaksi

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Sanna Pernu

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Muutama ihminen netistä ja muistaakseni pari ystävääkin, yleisin suosittelijani – isäni – sen sijaan haukkui Coelhon pystyyn kun kysyin hänen mielipidettään!

Takakansiteksti:

""Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen."

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän; kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämäntiellä olevia merkkejä ja – ennen kaikkea – kurkota kohti unelmiasi.

Vain harvoin lukija saa käteensä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 35 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. Kirjan suomennos on tarkistettu.

"Paulo Coelho kuuluu ehdottomasti suosikkeihini ja haluan lukea aina hänen teoksiaan. Alkemisti oli loistava."

TOMMY TABERMANN

"Paulo Coelhon Alkemisti on kauniisti kirjoitettu elämäntaito-opas."

AAMULEHTI

"[Alkemisti on] yksinkertainen ja koskettava. Kirja muistuttaa siitä ilosta, rauhasta ja luottamuksesta, jonka voimme aina valita sisällemme."

ILTA-SANOMAT"

Tietoja:

Vuonna 1947 Brasiliassa syntynyt Paulo Coelho alotti kirjoittajanuransa 70-luvulla, jolloin hän työskenteli toimittajana ja sanoitti kappaleita rock-muusikoille. Läpimurtonsa kirjailijana Coelho saavutti 80-luvulla, kun Alkemisti julkaistiin.
Coelho on maailmanlaajuisesti rakastettu kirjailija, joka on saanut monia palkintoja ja arvonimiä kirjoittamisen saralla. Siitä huolimatta moni kriitikko myös arvostelee hänen tyyliään ja aiheitaan, sekä sitä miten hän käsittelee näitä aiheita kirjoissaan.
Vuonna 1973, Coelhon ollessa 36-vuotias, hän liittyi vaihtoehtoiseen yhdistykseen, joka vastusti kapitalismia, puolusti yksilön oikeuksia ja harjoitti mustaa magiaa. Samaan aikaan hän alkoi julkaista Kring-ha nimistä sarjakuvaa ystävänsä, rockmuusikko Seixasin kanssa. Sarjakuvia vallankumouksellisina pitävä Brasilian diktatuurinen hallinto pidätti Coelhon ja Seixasin. Miltei heti vapauduttuaan Coelho otettiin uudestaan kiinni ja hänet kuljetettiin Brasilian armeijan tiloihin kidutettavaksi. Coelho kuitenkin väitti sotilaille olevansa hullu ja olleensa jo kolmesti mielisairaalassa ja myöhemmin hän uskoi selvinneensä hengissä vain sen vuoksi.

Santiago, jonka nimi mainitaan vain kerran kirjan ensimmäisessä lauseessa, on nuori lammaspaimen. Hän vaeltaa Espanjassa kuudenkymmenen lampaansa kanssa ainoana tehtävänään etsiä lampaille vettä, ruokaa ja suojaa. Yksinkertainen elämä on tehnyt nuorukaiselle hyvää, opettanut katsomaan elämää uudelta kannalta ja arvostamaan niitä pieniä asioita joita elämä voi antaa.
Matkalla kosimaan kangaskauppiaan tytärtä poika tapaa vanhuksen, joka kutsuu itseään Salomonin kuninkaaksi. Vanhus toistaa pojalle tämän omia muistoja ja elämän tapahtumia, mikä saa pojan uskomaan että mies ei ole se miltä näyttää. Kuningas kertoo lammaspaimenelle, että tätä odottaisi suuri aarre, kunhan poika vain seuraisi Jumalan ennusmerkkejä ja kulkisi pitkän matkan aina Egyptin pyramideille asti. Ensin nuorukainen on epäileväinen eikä tahtoisi lähteä, jättää lampaitaan ja kangaskauppiaan tytärtä, mutta lopulta hän päättääkin lähteä Egyptiin. Vanhus antaa hänelle kaksi kiveä, Urimim ja Turimim, joilta poika voisi pyytää apua jos hän jonain matkansa päivänä tuntisi olevansa umpikujassa.
Matka Egyptin pyramideille on pitkä ja tuo mukanaan monta vastoinkäymistä vieden nuorukaiselta enemmän aikaa kuin tuo olisi uskonut. Siitä huolimatta se kaikki lopulta palkitaan ja kangaskauppiaan tyttären unohtanut poika pääsee palaamaan takaisin rakkaansa luokse Egyptin aavikon sydämeen.

Omat mielipiteet:

"Paulo Coelhon Alkemisti on upea kirja elämästä. Se on helppolukuinen - jopa siinä määrin, ettei lukija ole joka hetki ihan varma lukeeko hän uskonnollisen herätysliikkeen mainoslehtistä vai klassikon asemaan noussutta romaania. Mutta juuri tämän takia kirjakauppojen myyntihyllyt ammottavat tyhjyyttään."
-Aamulehti

Ihan ensin täytynee kai paljastaa, että ennakkoluuloni tätä kirjaa kohtaan olivat melko mittavat. En itsekään tiedä miksi, sillä vaikka isäni onkin yksi esikuvistani niin kirjoittajana kuin lukijanakin, hänen (tai kenenkään muunkaan) mielipiteensä eivät yleensä vaikuta niin vahvasti siihen mitä mieltä olen kirjoista tai asioista ylipäätään. Suurin osa ystävistäni pitää Coelhon kirjoista, joten en tiedä mistä ajatukseni johtuivat. Ehkä siitä, että yleensä hyvin suositut kirjat (Twilight, Nälkäpelit jne.) ovat melko huonoja.
Joka tapauksessa ostin kirjan tuntuvasta alennuksesta, ajattelin että jos aion alalle on hyvä omistaa myös yksi Coelhon kirja, ja luin sen lopulta jokin aika sitten. En osaa sanoa pidinkö kirjasta, en todella tiedä mitä mieltä olen siitä. Siksi lähdenkin tässä postauksessa avaamaan ajatuksiani myös itselleni alusta asti, sillä minulle ei koskaan ennen ole käynyt näin. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sitä en todellakaan tiedä.
Arvostelu on oikeassa kirjan helppolukuisuudesta. Tarinan perässä pysyi helposti ja jokainen käänne ja hetki oli kristallinkirkas. Siitä pidin, ja joissain kohdissa näin yhtäläisyyksiä omaan kirjoitustyyliini. Ehkä sekin sai tekstin tuntumaan kotoisalta. Vaikka yksinkertaisuus oli yksi tekstin parhaista puolista, se oli myös yksi huonoimmista. Olisin kaivannut enemmän kuvailua hahmon arkipäiväisistä asioista ja tapahtumista hänen ympärillään, en pelkästään hänen mielensä ja sielunsa tarinaa. Ajatukseni tekstistä ovat ristiriitaiset. Voisin sanoa, että kirjailijan tyylissä on puutteita, mutta vaatimattomammalle lukijalle se kelpaa varmasti mainiosti, eikä vikoihin kiinnitä huomiota. Luulisin, että juuri tämän takia kirja on saanut hyviä arvosteluja. Sen lisäksi että Coelho itse on pidetty niin ihmisenä kuin kirjailijanakin, tuntuu kirja arvostelijasta varmasti raikkaalta tuulahdukselta raskaampien ja huonosti kirjoitettujen tekstien jälkeen.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, minua ei ole kastettu enkä ole ollut yhdelläkään uskonnontunnilla tai käynyt rippikoulua. Siitä huolimatta uskonto on jollain tapaa ollut aina elämässäni kaukaisista lapsuuden leikeistä nykyiseen tapaani keräillä uskontoaiheisia koristeita (ikoneista buddhapatsaisiin ja takaisin). Omistan raamatun ja kuuntelen mielelläni sellaisten ihmisten ajatuksia uskonnosta, jotka eivät yritä tuputtaa omaansa minulle.
Alkemisti ei tuputtanut, ja se oli yksi mieleisimmistä yllätyksistä sitä lukiessani. Arvosteluiden perusteella olin odottanut jotain vahvemmin uskontomääritteistä tarinaa, mutta olin väärässä. Siitä huolimatta että päähenkilön koko matka kulkee Jumalan antamien merkkien kautta, tarina ei yritä saada lukijaa uskomaan ihmeisiin. Päähenkilön ympärillä on hahmoja jotka eivät kuulu kristinuskoon ja silti heidän elämänsä on hyvää. Tarina ei tunnu tuomitsevan ketään, eikä se toivota niin sanotuille pakanoille hyvää matkaa Helvettiin.

Minua kosketti se miten voimakkaasti jotkut kirjan kohdat oli kirjoitettu. Kun päähenkilön pitäisi muuttua tuuleksi pelastuakseen, hän puhuu ensin aavikolle, sitten tuulelle, auringolle ja lopulta Hänelle joka on kirjoittanut kaiken. Se miten kirjailija sukeltaa tekstillään hetken syvyyteen, mieleen ja luonnonvoimien suuruuteen on paitsi kaunista myös vavahduttavaa. Lopulta hänen onnistuu löytää Jumala, joka muuttaa hänet tuuleksi sillä hän tietää, että poika rakastaa tyttöä jonka hän on aavikolla tavannut.
Vaikka yleensä kannustavat ja elämänmyönteiset lausahdukset ja ohjeet tuntuvat minusta enemmän tai vähemmän korneilta ja valheellisilta, alkemistissa ne onnistuivat liikuttamaan mieltäni ja saivat minut itkemään. Jokin kirjailijan tavassa sanoa asiansa ilman turhaa koreilua sai minut ajattelemaan asiat uudenlaisella tavalla ja ymmärtämään mitä fraaseilla ajettiin takaa.
Myös Fatiman, aavikon tytön, ja päähenkilön väliset kohtaukset ovat kauniita. Rakkaus on kuvattu hyvin yksinkertaisesti ja tyylipuhtaasti, mutta se tuntuu olevan juuri oikein niin. Yksinkertaiset rakkaudentunnustukset ja lupaukset tuntuvat yhtä tärkeiltä kuin monien kirjojen pitkät rakkausdialogit, ne kertovat aivan yhtä paljon, vaikka Alkemistin kohtauksissa kaikki on kirkkaampaa. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että vaikka moni sanoo rakkauden olevan monimutkaista, se päinvastoin on tuskallisen yksinkertaista ja juuri siksi se aiheuttaa niin suurta tuskaa. Kun jokin niin yksinkertainen asia kuin rakkaus ei tunnu toimivan tai toteutuvan, ihminen tuskastuu ja tuntee kipua, jolloin syntyy harhakuva asioiden monimutkaisuudesta. Minä en koe minkään olevan rakkautta yksinkertaisempaa. Jos rakastan, rakastan. Ihastuksen ja kiintymisen tunteet sen sijaan ovat monimutkaisempia, sillä ne ovat vivahteikkaampia ja ne tuntuvat jokaisesta ihmisestä niin erilaisilta. Mutta uskon, että rakkauden monista ilmenemismuodoista ja ihmisten erilaisista tavoista sitä osoittaa, huolimatta, jokainen tuntee rakkauden samankaltaisesti.

Suosittelisin kirjaa ihan kenelle tahansa, mutta varsinkin kirkkaasta ja yksinkertaisesta tyylistä ja positiivisisesta ja rohkaisevasta proosasta pitäville kirja on omiaan. Myös uskonnosta kiinnostuneet voisivat pitää Alkemistin tarinasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525637514

-Shinsu

Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen

Kirjailija: Harper Lee

Julkaisuvuosi: 1960

Genre: Klassikko, draama, realismi

Tausta: Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu 60-luvulla, jolloin tummaihoisten asema oli jo hieman kirjassa kuvailtua parempi. Joka tapauksessa se on kirjoitettu ottamaan vahvasti kantaa erilaisten ihmisten asemaan.

Suomen kustantaja: Koko kansan kirjakrho OY

Suomennos: Maija Westerlund

Kannen kuva: Seppo Polameri

Kirjaa minulle suositteli: Vakituinen kirjastotätini eli isä ja moni moni ihminen netissä. Tietenkin tämä on myös klassikkokirja, joten oli mielen päällä ns. automaattisesti. Sain kirjan joululahjaksi isältäni kun sitä toivoin.

Takakansiteksti: 

"-Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. -Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi.

-Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan...

Amerikkalaisen Harper Leen romaani 'Kuin surmaisi satakielen' on tarina Yhdysvaltain eteläosavaltioista 1930-lubulla. Sympaattinen lakimies Atticus Finch, hänen pieni tyttärensä Scout - kirjan kertojaminä - sekä 12-vuotias poikansa Jem ovat teoksen päähenkilöitä. Atticus puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa.

Finhin lapsille pieni ja tyrvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeammat kasvonsa.

Kuin surmaisi satakielen on jännittävä, hellyttävä ja lämmintä huumoria sisältävä - kaunis kirja koko perheen luettavaksi. Se on saanut arvostetun Pulitzerin palkinnon, siitä on tehty elokuva ja sillä on jo miljoonia lukijoita eri puolilla maailmaa."

Tietoja: 

Amerikkalainen kirjailija Harper Lee on syntynyt 1926 Monroevillessä Alabamassa. Hän opiskeli lakia Alabaman yliopistossa ja toimi joitain vuosia kansainvälisen lentoyhtiön virkailijana New Yorkissa. Esikoisteoksensa 'Kuin surmaisi satakielen' ansiosta hänestä tuli yhdessä yössä kuuluisa vuonna 1960. Romaani kipusi best seller-listojen kärkitiloille ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti vuosikausia. Se toi tekijälleen Pulitzerin palkinnon ja sen pohjalta tehtiin elokuva. Turhaan on kirjailijalta odotettu toista romaania, vaikka sellaisen kerrotaankin olevan tekeillä. - Kirjoittamisen ohella Harper Lee kerää 1800-luvulla eläneiden kirkonmiesten muistelmia, pelaa golfia, harrastaa rikosasioita ja kuuntelee musiikkia.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on kirjan alussa alle kouluikäinen Scout-tyttönen. Hän on luonteeltaan määrätietoinen, rohkea ja lapsenomaisella tavalla naiivi, mikä ktoisaaltatekee hänestä myös hyvin oikeudentuntoisen. Scout yrittää kovasti olla mieliksi kolme vuotta vanhemmalle veljelleen Jemille. Jem taas on hieman tärkeilevä mutta erittäin reilu ja rehellinen nuori poika, jolle kaikesta huolimatta pikkusisko on kaikkein tärkein.
Sisarusten paras ystävä on Dill, poika joka tulee viettämään kaikki kesänsä tätinsä luokse samalle asuinalueelle missä Scout ja Jem asuvat. Kolmikko kokee yhdessä, enimmäkseen itse aiheuttamiaan, seikkailuja.
Atticus Finch on Scoutin ja Jemin isä, herttainen vanhemmanpuoleinen mies, joka haluaa kaikille hyvää ja kannattaa tasa-arvoa. Ja juuri sen vuoksi hän joutuukin asianajajana vaikeuksiin, miten kukaan saattaisi puolustaa tummaihoista kuin tämä olisi valkoinen?
Kirjan muita henkilöitä ovat Calpurnia, Finchien tummaihoinen kodinhoitaja, Arthur 'Boo' Radley, naapurissa asuva mies joka ei koskaan näyttäydy ulkona, Alexandra-täti, Jack-setä, Atticuksen sisarukset, suorasanainen vanhapiika Maudie-neiti ja Scoutin sanojen mukaan ikivanha ja pahansisuinen Rouva Dubose.

Kaksi juonta kulkee kirjassa rinnakkain. Ensimmäisenä esiteltävä kuvio kertoo tarinan Boo Radleystä, miehestä joka on saanut jo aaveen maineen, sillä kukaan ei koskaan näe häntä. Ja juuri tämän vuoksi päättävät Scout, Jem ja Dill ottaa selvää siitä millainen Boo on miehiään - vaikka pelko meinaakin estää idean oikean toteuttamisen. Kuka piilottaa pieniä lahjoja Radleyn perheen tontin rajalla sijaitsevassa puussa olevaan koloseen? Ja miksi vanhempi herra Radley täyttää sen sementillä? Kuka asettaa lämpimän huovan palelevan Scoutin harteille, kun hän katsoo veljensä kanssa Maudie-neidin talon palavan maan tasalle?
Toinen juoni kertoo siitä, miten Atticus Finch ottaa hoidettavakseen tapauksen, jossa mustan miehen väitetään raiskanneen vaalean tytön. Tilanne on toivoton ja Atticus tietää ettei voi voittaa tapausta, mutta mies on varma, että tulevasta häviöstä huolimatta hän ei voi jättää tapausta sikseen - se on hänelle se tapaus, joka hänen täytyy saattaa loppuun.
Pienen Alabamalaisen kaupungin ennakkoluuloinen ympäristö ei reagoi tilanteeseen hyvin ja Scout ja Finch joutuvat kokemaan sen siinä missä isänsäkin, jolle 30-luvulla harvinaiset periaatteet aiheuttavat jopa hänen henkeään uhkaavia vihollisia.
Kuin surmaisi satakielen on tarina ennakkoluuloista, ystävyydestä, periaatteista ja rakkaudesta, kaikki kuvattuna kauniisti pienen ja viattoman tytön silmin.

Omat mielipiteet: 

"Protesti ihmisen mielettömyyttä vastaan, ei kovaääninen vaan naurava."
-Aku-Kimmo Ripatti, kirjailija

"Kirjailijalla on hyvin eloisa elämäntunto ja lämmin, omavärinen huumorintaju. Liikuttava, hauska, rakastettava kirja."
-Truman Capote, kirjailija

Edelliset arvostelunpätkät kertovat erittäin hyvin tämän kirjan tunnelmasta ja Leen tavasta kertoa tarina. Kuin surmaisi satakielen ei kerro pahuudesta, vaan vääristä päätöksistä ja teoista, joita ihmiset itsekään eivät ymmärrä. Se ei kerro tarinaa huutaen, kiroten ja suurennellen ihmisten ilkeyttä kuin osoittaen heidät pahuuden ruumiillistumiksi, vaan kertoo niistä kuin tuhmaa lasta toruen, ylistäen samalla niitä tekoja jotka kertovat hyvyydestä ja rakkaudesta.
Ehkä se johtuu juuri siitä, että kirjan päähenkilö on vasta alle kymmenvuotias lapsi, joka katsoo maailmaa viattomin silmin oppien vasta sen tapoja ja koettaen ymmärtää aikuisten ajatuksia, jotka lapsen maailmassa tuntuvat useimmiten järjettömiltä. Muistan saman tunteen omasta pikkulapsuudestani, en vain käsittänyt suurinta osaa niistä mielipiteistä, joita aikuiset minulle esittivät. Ajattelin asiat niin toisin.
Rakastuin kirjassa erityisesti siihen, miten elävästi ja kristallinkirkkaasti Lee tekee tavallisesta arjesta ihmeellistä. Lapselle pienetkin asiat voivat olla suuria seikkailuja; mustien kirkkoon meneminen, Radley'den portin koskettaminen tai rouva Dubosen kodissa vieraileminen. Toisaalta jotkut aikuisetkin voivat samaistua tällaiseen lapsekkaaseen asenteeseen, joka saattaa aikuisen ihmisen soveltamana ärsyttää muita, mutta tehdä itse ihmisestä onnellisen.
Tykästyin Scoutin hahmoon erittäin paljon, siihen miten kovasti hän rakastaa perhettään, mutta haluaa silti pitää päänsä niissä asioissa joita pitää tärkeinä. Ja sitä, miten sydämestään hän puolusti isäänsä kuullessaan kaupunkilaisten puhuvan tuosta pahaa. Pidin myös Jemin hahmosta, sillä vaikka hän ei aina sitä sisarelleen näyttänytkään, liikutti hänen huolenpitonsa pikkusisaresta minua syvästi - varsinkin kun oma suhteeni isoveljeeni ei lapsena ollut hyvä. Onneksi se nyt aikuisiksi kasvettuamme on toisin.

Kaikkein eniten, vaikka sisarusten lisäksi pidin myös Calpurniasta, Maude-neidistä ja Dillistä, rakastuin Boo Radleyyn. Ymmärsin lukiessani hyvin, miksi hän ei tahtonut poistua kodistaan siihen maailmaan joka siellä odottaa - ei ennen kun hänen täytyi. Tämän vuoksi kirjan viimeinen luku kosketti minua jostain hyvin syvältä, sekä Boon että Jemin vuoksi, sillä tunsin molempien hahmojen liittyvän minuun itseeni jollain tapaa saumattomasti. Minä tekisin pikkuveljeni vuoksi mitä tahansa, kuten Jem Scoutin. Siltä kantilta samaistuinkin enemmän Jemiin kuin Scoutiin, sen lisäksi että olen itsekin temperamenttinen ja ehkäpä hieman tärkeileväkin.

Viimeisen luvun lisäksi minua kosketti syvästi kohtaus, jossa lapset tapaavat vanhan miehen nimeltä Dolphus Raymond. Hän on valkoinen, mutta kaikki hänen ystävänsä ovat mustia ja aina isommissa väkijoukossa hän on tummaihoisten seurassa, vaikkei koskaan voikaan täysin kuulua heihin. Hänet on kuitenkin hyväksytty. Aina kaupungilla miehellä on mukanaan pussi johon hän on piilottanut pullon, josta hän aina välillä hörppää kostuketta kurkulleen. Koko kaupunki pitää häntä vanhana juoppona, jonka viaksi lasketaan myös se, että hän välttelee valkoisia.
Kun Dillille tulee huono olo tarjoaa Dolphus Raymond hänelle hörpyn pullostaan, sisarukset yrittävät varoitella, mutta Dill juo siitäkin huolimatta. Lapsille selviää, että pussissa onkin vain coca-colapullo, ei alkoholia. Miksei mies siis oikaise väärinkäsityksiä?
Lapset ymmärtävät, että joskus ennakkoluulot myös suojaavat ihmistä. Siinä missä Boo Radley piiloutuu kotinsa seinien suojaan, antaa Dolphus Raymond toisten ajatusten pitää itsensä piilossa. He käsittävät että ihmisillä on omat keinonsa suojella itseään maailman julmuudelta ja ihmisten tunkeilulta, mutta jokainen tahtoo joskus oman rauhansa.
En keksi tarinaan muita miinuksia kuin sen, että se loppui turhan nopeasti. En yleensä pidä tarinoista joiden loppu kerrotaan liian nopeasti, varsinkin kun muuten teksti on melko verkkaista. Tätä kirjaa en kuitenkaan voinut olla rakastamatta lopun pienestä pettymyksestä huolimatta, eikä se pilannut tarinaa kuten monissa muissa kirjoissa ja elokuvissa. Loppujen lopuksi kohosi Kuin surmaisi satakielen niiden kirjojen tasolle, joita voisin suositella toisille erittäin hyvinä.
Tarkemmin suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet klassikoista, rotusyrjinnän historiasta ja myös siitä, miten laki Yhdysvalloissa ennen toimi. Uskon kuitenkin jokaisen lukijan saavan tästä tarinasta irti kauniin kertomuksen joka sisältää monta unohtumatonta hahmoa.

https://www.booky.fi/search.php?search=kuin+surmaisi

-Shinsu

Gorillan kosketus - Dawn Prince-Hughes

Kirjan nimi: Gorillan kosketus

Kirjailija: Dawn Prince-Hughes

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Tositarina, kasvutarina, draama, elämäkerta

Tausta: Prince-Hughesilla on neurologinen poikkeavuus nimeltä aspergerin syndrooma. Kirja kertoo tarinan siitä, miten autisti pärjää maailmassa, joka on suunniteltu jollekin aivan muulle.

Suomen kustantaja: Basam books

Suomennos: Kari Schultz

Kannen kuva: (Kannen gorillan nimi on Kibu)

Kirjaa minulle suositteli: Löysin kirjan vuoden 2013 kirjamessuilta ja ostin sen sokkona. Aihe kiinnosti omakohtaisten kokemusten kautta. Luin sen kuitenkin vasta viime syyskuussa pitkän lukulistani vuoksi.

Takakansiteksti:

"Lumoava tositarina autistisesta naisesta, jonka gorillat opettavat elämään.

Dawn Prince-Hughesin nuoruusvuodet ovat yksinäisiä ja sekasortoisia. Diagnosoimaton autismi hallitsee hänen elämäänsä; hän keskeyttää koulunkäynnin ja päätyy asumaan kadulle. Syrjäytyneen nuoren naisen elämä muuttuu kuitenkin tyystin, kun hän kohtaa eläintarhan rauhalliset gorillat.

Gorillan kosketus kertoo asiantuntevasti Aspergerin syndroomana tunnetusta aurismin lajista ja näyttää, että autismin kanssa on mahdollista elää täyttä elämää. Kirja tarjoaa ainutlaatuista tietoa myös gorilloista sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta. 

Nykyään Dawn Prince-Hughes toimii antropologian apulaisprofessorina Western Washingtonin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita teoksia gorilloista ja autismista."

Tietoja:

vuonna 1964 Illinoisissa syntynyt 50-vuotias Dawn Prince-Hughes on yhdysvaltalainen antropologi, joka on kirjoittanut monia kirjoja erityisesti gorilleista ja autismista. Hän asuu puolisonsa Terrin ja poikansa Terykin kanssa Washingtonissa. Prince-Hughes on myös voittoa tavoittelemattoman ApeNetin puheenjohtaja.

Aspergerin syndrooma hyväksyttiin Yhdysvalloissa oikeaksi diagnoosiksi vasta vuonna 1994, joten autistin lapsuus ja nuoruus 70-80-luvulla on erittäin haastavaa. Millaisen elämän voi tavoittaa, kun jokainen pienikin aistiärsytys tuntuu suurelta ja pienikin hipaisu vieraalta ihmiseltä aiheuttaa tuskaisaa ahdistusta? Mitä tehdä kun ei itsekään ymmärrä, miksi on sellainen kuin on? Kun jokainen ihminen tuntuu haasteelta, mutta samalla sydäntä piinaa syvä yksinäisyys?

Lapsuudessaan Dawn kiintyy helpommin esineisiin, kuin ihmisiin. Hänen elämänsä kulkee eteenpäin itkien kaadettujen puiden ja purettujen talojen perään, toisten antama läheisyys vain ahdistaa. Ainoa ihminen jota tyttö lähestyy on eno, joka ei koskaan yrittänyt antaa suukkoa.

Talon läheiseen metsään Dawn perusti itselleen oman paikan, alkukantaisen leirin jossa hän saattoi olla oma itsensä, tehdä saviruukkuja ja nuolenkärkiä. 

Dawnin ollessa ala-asteikäinen tulee eteen yksi hänen elämänsä suurimmista kriiseistä, muutto uuteen paikkaan aivan yllättäen. Jokaisen talon, kiven ja puun hyvästeleminen on tuskaisaa, mutta vanhempien päätöstä on toteltava. Perhe asuu muutaman vuoden asuntovaunussa, missä ei juuri ole omaa tilaa tai mahdollisuutta miettiä yksin, siksi Dawn onkin kaiken mahdollisen ajan ulkona. Uudessa paikassa ainoa lohtu on villihevoslauma, jonka johtaja antaa ihmistytön kiivetä selkäänsä ja kuljettaa tuota joskus kilometrejäkin eteenpäin, jolloin Dawn joutuu usein kävelemään pitkiä matkoja, jotta ehtisi kotiin ennen auringonlaskua.

Koulussa Dawnilla ei ole ystäviä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan ja kaiken lisäksi hän on rankan koulukiusaamisen uhri. Vaikka lukioikäisenä kaupungilta löytyykin oma paikka homoyhteisöstä, on kiusaaminen lopulta liikaa eikä Dawn enää kykene voivansa jatkaa koulua. Hän lopettaa lukion kesken ja muuttaa pois vanhempiensa luota kaupungille, missä hänen juomisensa riistäytyy käsistä ja lopulta hänellä ei enää ole varaa maksaa huonettaan. Niin Dawn joutuu kadulle asumaan ja yhteys perheeseen katkeaa ja Dawn asuu siellä missä sattuu olemaan, niiden luona jotka suostuvat ottamaan hänet luokseen.

Lopulta Dawnin ystävä näkee naisen tanssivan, ja ehdottaa tuon hakevan töitä strippiklubilta. Vastentahtoisesti Dawn tekee kuten hänen ystävänsä neuvoi ja saakin töitä. Siitä seuraa pitkä ja epämääräinen kausi tanssimista ja seksiä naisten kanssa, elämää jollaista Dawn ei oikeastaan koskaan halunnut. Kaikki muuttuu pian.

Saatuaan rahaa kasaan lähtee Dawn käymään kaupungin eläintarhassa, miissä hän eksyy sateisena päivänä gorillahäkin luo. Dawn istuu monta tuntia vain kuuntelemassa ja istumassa, olemassa gorillojen kanssa. Siitä seuraa aika jolloin Dawn käy yleensä monta kertaa viikossa vain istumassa gorillojen häkin vieressä ja katselemassa niitä, tuntemassa syvää yhteyttä eläimiin, joiden sielussa hän näkee samanlaista vanhuutta kuin omassaan.

Mutkien kautta Dawn pääsee töihin eläintarhaan ja pian hänen lahjansa gorillojen kanssa huomataan ja hänestä tulee yksi niiden hoitajista. Siitä seuraa monta upeaa vuotta eläintarhan gorillojen, hopeaselkä Congon, johtajanaaras Ninan, Amandan, Jumoken, Alafian, Peten, ja muiden kanssa. Dawnista tulee osa gorillojen tiivistä perhettä ja ne opettavat hänelle enemmän ihmisistä, elämästä ja kanssakäymisestä, kuin Dawn oli koskaan unelmoinut oppivansa.

Omat mielipiteet:

Henkilökohtaisesti tämä kirja oli minulle pitkä ja raskas taival, joka pakotti minut katsomaan itseäni uusista näkökulmista ja oppimaan siitä, kuka ja mikä minä olen. Koska (kuten mainitsin edellisessä tekstissä), minulla on itsellänikin aspergerin syndrooma (lisätietoa aspergeristä:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4), oli kirjan jokainen sivu, varsinkin alussa, yksi toinen toistaan seuraavien oivallusten sarja.

Tuntui hienolta lukea jostakusta, joka oli kokenut niin paljon samankaltaisia asioita kuin minä. Aistiyliherkkyydet, vaikeus ilmaista tunteita normaalilla tavalla, kiinnostus niihin asioihin joita muut eivät ymmärrä, esineisiin kiintyminen kuin ne olisivat eläviä esineitä... Minulla on edelleen 18-vuotiaana joka yö vieressäni Pupu-unilelu, jonka rikkoutumista tai katoamista surisin kuin ystävän kuolemaa. Se on minulle kuin elävä olento, en halua että se on lattialla tai että sitä heitellään tai roikutetaan pitkistä korvista. Koiranikin on käsittänyt tämän, se koskee pupuun ainostaan silloin, kun se tuo sen minulle nätisti vatsasta kantaen. Se pitää kiinni hellästi kuin kantaisi koiranpentua ja on äärimmäisen lempeä - ehkä se pitää unilelua pentunani ja ihmettelee, miksen pidä siitä parempaa huolta. Koira on myös käsittänyt, että Pupu rauhoittaa minua ja jos itken tai olen ahdistunut, se kantaa Pupun suoraan syliini, jotta voin halata sitä lujasti, koirani itse kun ei ikimaailmassa halattavaksi suostuisi, se on itsenäisempi kuin kissa.

Lukiessani Prince-Hughesin lapsuudesta kadehdin häntä. Minua ehkä ymmärrettiin paremmin, mutta Yhdysvaltalaisena hänen mahdollisuutensa ilmaista itseään ympäristön kautta olivat paljon paremmat. Jos minä olisin mennyt lähimetsään, riisunut vaatteeni ja rakentanut itselleni kivikautisen leirin, minut olisi tunnissa nähnyt kymmenen ihmistä ja kestäisi  tuskin puoltapäivää ja kaikki rakentamani olisi tuhottu. Yhdysvalloissa salaisia paikkoja on enemmän, Suomessa ihmiset kun tuntuvat römyävän jokaisessa pusikossa.

Myös kohta jossa Prince-Hughes kertoo villihevosista, joihin hän tutustui ja joiden laumaan hän tavallaan liittyi, saa minut tuntemaan oman osanu ikävältä. Jos minulla vain olisi ollut samanlainen mahdollisuus. Jos vain olisi. Sen sijaan minun perässäni juoksivat eläimet kissoista aina lampaisiin asti ja tulin niiden kaikkien kanssa valtavan hyvin toimeen. Pienestä asti minulla on ollut herkkyyttä ja kykyä ymmärtää mitä eläimet tarkoittavat eleillään, joihin ei sisälly sanoja. Minäkään en osaa aina ilmaista itseäni kielellä, tunnen itseni menevän solmuun jos yritän. Paljon helpompaa on kirjoittaa ja itseasiassa tämänkin asian Prince-Hughes ottaa esille kirjassaan. Hänen mukaansa monet aspergerit ovat löytäneet pelastuksensa kirjoittamisesta ja se tieto oli minulle aivan uutta, kuten moni muukin. Esimerkiksi se, että tic-liikkeet (joita minullakin on, lisätietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tic-liike tässä artikkelissa puhutaan paljon lapsista, mutta esiintyy aikuisillakin) ovat suhteellisen yleisiä asperger -potilailla.

Juuri omien kokemusteni vuoksi jakso jossa Prince-Hughes kertoi lapsuudestaan, kosketti minua syvästi. Tunsin samaistuvani häneen vahvasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin katsomaan omia oireitani itseni ulkopuolelta. Minun sosiaaliset ongelmani eivät olleet niin pahoja kuin kirjailijan, mutta aistiyliherkkyyteni ovat aina olleet vähintään yhtä vahvoja. Myös masentuneisuus jota Prince-Hughes on tuntenut koko ikänsä, on minullekin hyvin tuttua.

Kun päästiin Prince-Hughesin nuoruuteen, kertoi hän tulleensa rajusti koulukiusatuksi. Minua ei koskaan kiusattu niin pahasti, mutta jälleen tunsin kohtaavani ystävän, joka oli käynyt läpi sen minkä minäkin. Kuitenkin pian samaistumisen tunne katosi.

Nuoruudessaan Prince-Hughes kertoi juoneensa paljon ja olleensa alkoholista lähes riippuvainen. Jättäessään lukion kesken hänen elämänsä alkoi pyöriä suurimmaksi osaksi alkoholin ympärillä. Pian hän oli koditon ja siitä seurasi mutkien kautta strippaajan paikan hakeminen. Itse en tällaista voisi ikinä omalle kohdalleni kuvitella.

Oli erittäin mielenkiintoista lukea klubin arjesta, ihmisistä ja asiakkaista, sekä siitä miten Prince-Hughes tutustui seksiin ja koki sen. Siitä huolimatta minulla oli lukiessani hieman epämukava olo, enkä pitänyt kaikista kielikuvista ja maininnoista - niistä tuli kuvottava olo. Eikä tämä johdu niinkään siitä etten sietäisi seksuaalisuutta, kuin siitä miten asiat oli kuvittu. Minusta itsestäni alkoi tuntua likaiselta, kun luin niitä. Silti se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.

Lopultakin, jos erästä alun lyhyttä tarinaa ei lasketa mukaan, päästään gorillojen luo ja olen taas kuin lumottu. En voi laskea kirjaa käsistäni. Luen tekstiä ja annan sen soljua sieluni lävitse, hengittäen sen sanoja, juoden sen tavuja kuin makeaa vettä. Ja jälleen minä samaistun.

En tietenkään ole koskaan ollut yhteydessä gorilloihin kuten Prince-Hughes, mutta kun olin noin 7-vuotias, saimme uuden perheenjäsenen. Edesmennyt kissani käveli sisään ovestamme ja päätti, että meistä tulisi sen perhe. Se oli kulkukissa, jolla kyllä oli omistajat, mutta he eivät pitäneet kissasta huolta. Siitä tuli meidän omamme, minun emoni. Tämä kissa otti minut ja molemmat veljeni siipiensä suojaan, se rakasti meitä niin suurella voimalla, että näin sen sydämessä naarasleijonan. Se hoiti meitä äitini puolesta kuin leijonalaumassa, piti meitä silmällä kun äiti oli lepäämässä, meni kertomaan jos jokin oli hätänä. Kerran se jopa pelasti silloin parin vuoden ikäisen pikkuveljeni kyykäärmeeltä, joka olisi voinut koitua niin pienelle lapselle jopa kuolemaksi, sillä lähimpään sairaalaan oli ainakin tunnin ajomatka. Se oli sankarikissa sanan todellisessa merkityksessä ja sen lisäksi että se oli sankari pikkuveljelleni, se oli sankari myös minulle. Tämä kissa opetti minulle enemmän maailmasta ja ihmisistä, kuin yksikään lajitovereistani. Se opetti minut pitämään huolta ja rakastamaan. Aivan kuten gorillat tekivät Prince-Hughesin kohdalla.

Minä todella rakastan tätä kirjaa, huolimatta kohdista jotka inhottivat minua. Pidän Prince-Hughesin tavasta kirjoittaa ja samaistun häneen monelta eri suunnalta. Hänen oivalluksensa ja kielikuvansa kuvaavat myös minun ajatuksiani ja sen vuoksi kirjan lukeminen oli minulle tärkeä askel, vaikken niin ensin kuvitellutkaan. Lukiessani kirjaa solmut avautuivat sisälläni yksi kerrallaan ja opettivat minut hengittämään. 

Olen puhunut tässä postauksessa valtavasti itsestäni, mutta koin sen tarpeelliseksi puhueesani tästä kirjasta, sillä se liittyy minuun ajatuksissani niin saumattomalla tavalla. Jollain tapaa tämän kirjan tarina on osittain myös minun tarinani ja ehkä juuri siksi siitä tuli minulle niin tärkeä. 

Kaiken lisäksi tarinat gorilloista, jotka pitävät juuttikankaasta tekemiään hartiahuiveja, punovat koreja, ottavat hiiriä ja ötököitä lemmikeikseen ja lohduttavat ihmistä pyytämällä nojaamaan olkaansa vasten, ovat miltei enemmän kuin mitä kykenen käsittelemään. Kaikin puolin pidän tätä kirjaa hyvin kauniina, sen puutteista huolimatta.

Suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet psykologisista tai neurologisista häiriöistä, kuten juuri aspergerin syndroomasta. Se voi olla omiaan myös niille, jotka haluavat kuulla voimaannuttavia tositarinoita tai niille, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja niiden älykkyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka lähes jokaisen kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä lukea, sillä se todella auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525534200

-Shinsu