Toisten lapset - Torey Hayden

Kirjan nimi: Toisten lapset

Kirjailija: Torey Hayden

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Tositarina, kasvutarina

Tausta: Toisten lapset on kirjoitettu yllättävän vähän aikaa tapahtumien jälkeen. Neljä eri ikäistä lasta yhdistyivät luokaksi täysin sattumalta uusien lakien kiellettyä erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta lapsilta.

Suomen kustantaja: Seven (Otava)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Löysin Haydenin ensimmäisen kirjan nimeltä 'Tiikerin lapsi' äitini kirjahyllystä, neljätoistavuotiaana luin sen. Vähän aikaa tämän jälkeen olin menossa pitkän matkan bussilla, ja isäni suostui ostamaan minulle matkalukemista. Valitsin muutaman kirjan, yhtenä niistä Toisten lapset. Kuitenkin vasta vähän aikaa sitten luin sen ensimmäistä kertaa.

Takakansiteksti:

”NELJÄ KALTOIN KOHDELTUA ONGELMALASTA, NELJÄ KOSKETTAVAA SELVIYTYMISTARINAA

Pieni poika toisteli kaikuna muiden lasten puheita ja radion sääennusteita.

Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman.

Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi hänen isänsä.

Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.

Yhteistä heille kaikille neljälle oli se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta kasvaneet lapset kuin yhdeksi perheeksi.

Torey Hayden on koskettavista selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja kirjailija.”

Tietoja:

Torey Hayden, eli Victoria Lynn Hayden (s. 1951) on Montanassa Yhdysvalloissa syntynyt psykologi ja erityisopettaja, joka tunnetaan lapsipsykologiaa käsittelevistä kirjoistaan. Suurin osa kirjoista on tositarinoita, mutta niiden joukossa on myös monta fiktiivistä kirjaa, joita ihmiset usein päätyvät erehdyksessä luulemaan tositarinoiksi.

Hayden on tehnyt töitä niin laitoksissa, kouluissa kuin sairaaloissakin. Suurimman osan elämästään hän asui Yhdysvalloissa, mutta 90-luvun lopulla Hayden muutti Skotlantiin, meni siellä naimisiin ja sai Sheena-nimisen tyttären. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon, minkä jälkeen Hayden on asunut yksinään.

Torey Haydenin tunnetuin teos on nimeltään Tiikerin lapsi, jonka suomennoksessa yhdistyy kaksi englanninkielistä kirjaa, One Child ja sen jatko-osa The Tiger's Child .

On 1980-luku, ja Yhdysvalloissa voimaan on astunut juuri uusi laki 94-142, joka laajemmalti tunnetaan inkluusiolakina. Lain tarkoitus on lakkauttaa erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta, ja yrittää tuoda erityislapset mahdollisimman ”normaaliin” ja avoimeen ympäristöön, jotta nämä tulisivat kohdelluiksi normaaleina, ja ehkäpä sitä myötä myös kasvaisivat ”normaaleiksi”. Laki vahingoitti kovasti montaa erityislasta, joka olisi kaivannut erityistä apua ja huomiota, mutta pakotettiin mukautumaan yhteiskunnan luomaan muottiin ja kasvamaan erille ongelmistaan, jotka täten jäivät kasvamaan erillään.

Hayden on tukiopettajana koulussa, jossa on yksi vaikeasti vammaisten luokka, ja muutama erityislapsi sijoitettuna tavallisille luokille. Tukiopetuksessa hänen luonaan käy pieni seitsemänvuotias tyttö nimeltä Lori, joka eli vauvaikänsä kaksoissiskonsa Libbyn kanssa biologisilla vanhemmillaan. Tytöt saivat kokea paljon väkivaltaa, ja erään pahoinpitelyn seurauksena Lorin aivoihin joutui luunsiru, joka estää häntä oppimasta symboleita, kuten kirjaimia. Tämän vuoksi hän ei ole oppinut lukemaan, eikä konservatiivinen ja liikoja vaativa luokan opettaja auta asia lainkaan.

Pian Hayden kuulee, että erässä lähellä sijaitsevassa esikoulussa on poika nimeltä Boothie Birney. Pojan opettaja ei enää pysty pitämään poikaa hallinnssaan, ja siksi Haydenin esimies ehdottaakin, että hän ottaisi pojan luokseen iltapäiviksi. Boo on kaunis lapsi, poika joka elää omassa maailmassaan. Vääntelee käsiään, toistaa joskus kauan sitten kuulemiaan keskusteluja ja joka yritetään väkisin saada sulautumaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Boosta Hayden saa luokkansa ensimmäisen oppilaan ja pian Lori, joka ei enää kestä opettajansa tylytystä, liittyy seuraan. Haydenin luokka on saanut alkunsa.

Luokan kolmas oppilas toimitetaan paikalle yllättäen. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta Tomasosta Hayden kuulee melkeimpä vasta ovea avatessaan. Väkivaltainen, vihainen, pahasuinen Tomaso, joka näki äitipuolensa murhaavan isänsä ja isoveljensä. Tomason saapumisen jälkeen joutuu Hayden juoksemaan sekä omaan maailmaansa pudonneen Boon, lukemista epätoivoisesti opettelevan Lorin, että aggressiivisia kohtauksia saavan Tomason perässä. Luokka kuitenkin palaa pikkuhiljaa takaisin raiteilleen.

Viimeisenä, muita myömemmin, saapuu luokalle 12-vuotias Claudia. Yksi rakkaudetta elävän perheen tyttäristä, joka lähti etsimään rakkautta vääriltä poluilta. Claudialla oli 15-vuotias poikaystävä Randy, jonka kanssa tyttö makasi yhden kerran. Ja sen seurauksena hän tuli raskaaksi. Kun raskaana olevalle lapselle ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, hänet laitettiin Haydenin erityisluokalle siihen asti, että lapsi syntyisi. Sitten tyttö palaisi takaisin katoliseen kouluunsa (josta häntä ei oikeasti ymmärtääkseni erotettu, vaikka takakansitekstissä niin lukeekin).

Omat mielipiteet:

Tarina joka herättää myötätuntoa, surua, vihaa ja suurta rakkautta näitä neljää tuntematonta lasta kohtaan, joista kirja kertoo. Itkin taas, se kai ei ole ihmekään, kun Haydenin kirjat tunnetaan. Eikä kirjan luettuani itkusta meinannut tulla loppua sitten millään. Se oli sinänsä ikävää, sillä luin kirjan loppuun keskellä yötä, ja olisi ollut mukavampi nukkua kun itkeä yksin pimeässä huoneessa kirjaa halaten. En voi olla ainoa, jossa tekstit, sanat ja kertomukset aiheuttavat näin suuria tunteita, olivat sitten tosia tahi eivät!

Olen lukenut tähän mennessä neljä Haydenin kirjaa; Tiikerin lapsi, Aavetyttö, Hiljaisuuden lapset ja tämä kyseinen Toisten lapset. Ja viimeksi mainittu on näistä lempikirjani Haydeniltä. Lapset joista kirjassa kerrotaan, ovat persoonallisia ja rakastettavia, pohjimmiltaan hyviä ja kauniita (en tosin usko oikeaan pahuuteenkaan), vaikka hetki jona lapsiin kirjassa tutustutaan ei olisikaan antoisin. Lasten pienet oivallukset, ilonaiheet, hetket keskenään ja opettajan kanssa, viisaus ja keskenäinen ystävyys, ovat kaikki kaunista ja liikuttavaa luettavaa. Sääliä kirja ei kuitenkaan herätä, ja siitä olen iloinen. Sen ei ole tarkoitus pumpata shokkipisteitä hurjilla tarinoilla, vaan kertoa oikea ja todellinen tarina pienistä taistelijasieluista. Sillä nämä lapset eivät koskaan luovuta, on hetkiä, jolloin se olisi lähellä, mutta jokainen lapsista nousee ja päättää jatkaa taisteluaan. Ja Torey Hayden auttaa heitä tässä ehkä epätoivoisessakin yrityksessä.

Suurimman palan sydäntäni vei 10-vuotias poika, Tomaso. Vihainen lapsi, joka yrittää pitää kaikki poissa lähettyviltään haukkumalla ja pelottelemalla, mutta kertoo silti suruntäyteisiä tarinoita isästään kuin tämä olisi elossa, vaikka tietää tuon kuolleen. Tomason tarinaan liittyvää lapsityötä ja ruumiillisten voimien hyväksikäyttöä alkaa myös miettiä, sillä Tomason tarina on paljon moniuloitteisempi kuin osaisi olettaa. Poika on todellinen tuulihaukan lapsi, villi ja vapaa, mutta sydämessään rakastava ja välittävä. Jos tämä ei tule selväksi jo Tomason ja Lorin syvästä ystävyydestä, myöhäisintään pojan umpikultainen sydän paljastuu viimeisillä sivuilla, kun Hayden kertoo lukeneensa lehtiartikkelin, joka kertoi Tomasosta. Jos joku haluaa lukea kirjan kokonaisuudessa ja kuulla vasta sitten mitä Tomaso teki päästäkseen lehteen, en kerro tässä mistä artikkeli kertoo.

Miltei yhtä paljon rakastin myös Loria ja Boota. Lorin ongelmat koulun ja opettajien kanssa nimittäin ovat minullekin harvinaisen tuttuja. Ongelmani ei ole koskaan ollut yhtä suuri kuin Lorilla, mutta opettajien jopa vihamielinen asenne ja halu lytistää samaan muottiin muiden kanssa on tuntunut pahalta ja kuristavalta. Tämän vuoksi vihasin koulua jo lapsena, luokanopettajani (ja muutaman muunkin) kestäminen päivästä toiseen oli silkkaa kidutusta. Siksi Lorin sinnikkyys ja sitkeys kosketti syvästi, ja koko kirjan ajan minua vaivasi suuri halu halata tyttöä lujasti ja sanoa, että kaikki käy vielä parhain päin.

Boo taas, pieni autistipoika, on oma lukunsa. Minulla on aspergerin syndrooma, yksi autismin kirjon lievemmistä muodoista ( Jos kiinnostaa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4 ) ja siksi pystyin lukiessani ymmärtämään joitain Boon vaikeuksia. Lapsena olin usein omaan maailmaani sulkeutuneena, saatoin tehdä monia tunteja asioita, jotka toisten ihmisten (lastenkin) mielestä vaikuttivat järjettömiltä. Esimerkiksi kaivaa kuoppaa pihan perälle, rakentaa yhtä ja samaa palikkajonoa huoneesta toiseen, tuijottaa valuvaa vettä tai solmia yhteen jokaisen löytämäni langanpätkän pitkäksi hihnaksi. Nykyään tämä on minulle paljon harvinaisempaa, mutta vähän samanlainen efekti saattaa tulla esille esimerkiksi kirjoittaessa tai maalatessa. Asperger on paljon autismia lievempi, mutta niissä on paljon samoja piirteitä. Siksi koin samaistuvani myös Boohun.

Claudia jäi paljon kaukaisemmaksi hahmoksi suureksi osaksi siksi, että hän melkolailla oli sivussa oman ujoutensakin vuoksi. Boohun Claudia kiintyi syvästi ja hoivasi poikaa mielellään, mutta muuten joitain keskustelukohtia lukuun ottamatta hänestä ei oikein saanut otetta. Voi olla, että kirjoittaessaan Hayden on tehnyt päätöksen jättää Claudian vähän enemmän syrjään, mutta mahdollista on myös, että materiaalia oli vain paljon vähemmän kuin muista. Kuva Claudiasta on kuitenkin suureksi osaksi positiivinen.

Hayden kertoo kirjoittaessaan kauniin ajatuksen. Kaikkihan tietävät vaihdokkaat, keijun tai peikon viemän ihmisvauvan, jonka tilalle on laitettu keiju- tai peikkovauva. Kirjoittaessaan autisteista, Hayden kertoo pistäneensä merkille näiden lapsien kauneuden. Hänen opettamansa autistit ovat aina olleet pieniä, usein siroja lapsia, joilla on unelmoivat sumeat silmät ja erityispiirteitä, kuten uskomattoman kauniit hiukset tai kasvojen luusto. Kauneus on salaperäistä ja salaperäisyys kevyttä, kuin pelkkä kosketus saisi sen katoamaan. Ja Hayden kertoo kuinka ”parantuessaan” osa autistien kauneudesta katoaa, eikä ikinä palaa takaisin. Se tietynlainen salaperäisyys, joka omaan maailmaan sulkeutuneesta ihmisestä kuvastuu.

Ehkä nämä lapset ovatkin vaihdokkaita? Keijulapsia, jotka on tuotu ihmisten tilalle. Me emme koskaan voi ymmärtää heitä täysin, sillä he eivät ole samanlaisia kuin me, eikä heitä pitäisi siihen pakottaakaan.

Jottei kenellekään käy epäselväksi, tämä ei ole Torey Haydenin millään tapaa todellinen teoria, vain pelkkä pienen ihmisen ajatusleikki, joka ainakin minun mielestäni on hyvin kaunis ja tietyllä tapaa oivaltava. Kirjan luettuani jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa, ja yhä edelleen se välillä ilmestyy mieleeni. Ja myös ne sanat, mitä äitini on sanonut minusta, kun olin omaan maailmaani kadonnut pieni lapsi. Minussa oli kuulemani mukaan jotain ääretöntä suloutta ja eleganttiutta, jollaista hän ei ollut nähnyt kellään muulla lapsella. Jokainen liike, hiusten pyyhkäisy kasvoilta, katseen kääntäminen, jokainen jotain unenomaisen kaunista. Muissa lapsissaan äitini ei ole samanlaista suloa havainnut, ja tunnen, että kasvaessani ”normaalimmaksi” ihmiseksi tämä on kadonnut. Ymmärrän siis Haydenin ajatusmaailmaa omaltakin kohdaltani, muistoistani, ja myös pelkkiä vanhoja valokuvia katsellessani.

Jos palaamme vielä kirjaan ja sen tekniikkaan, täytyy sanoa, ettei Hayden ole millään tapaa teknisesti taitavimmasta päästä. Teksti on kuitenkin mukavaa luettavaa, eikä lainkaan tökkivää. Paikoitellen tosin tylsähköä, mutta se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi, kun kyseessä on tarina oikeasti olemassa olleista/olevista ihmisistä.

Haydenin tyyli on tyydyttävän suora ja rehellinen, hän kertoo kainostelematta omista virheistään ja kertoo miten on niitä jälkeenpäin katunut. Myöskään lasten käytöstä ei ole kaunisteltu, vaan siitä puhutaan järkevästi mutta suoraan, salailematta.

Pidän itseasiassa paljon enemmän Toisten lapset -kirjan tyylistä, kuin myöhempien Haydenin teosten. Se on jollain tapaa puhtaampi. Romaani valoittaa lasten tarinaa siinä missä Haydenin omaakin elämää ja ajatuksia, mutta siitä huolimatta kaikki sopii puhtaasti yhteen eikä ristiriitoja esiinny. Myöhemmissä kirjoissa tuntuu, ettei samanlainen saumaton yhdistyminen onnistu niin hyvin. Voihan se olla vain oma mielikuvanikin, mutta tältä lukiessa on tuntunut.

Torey Hayden ei ehkä kirjailijana ole kirkkain tähti, mutta ihmisenä, opettajana ja psykologina hän tuntuu todella rakastavan auttamiaan lapsia, ja tekevän kaikkensa heidän vuokseen. Se korvaa kaikki tekniikan puutteet, ja täytyyhän sitä ymmärtää, ettei kirjailija kuitenkaan ole ollut tietääkseni ikinä Haydenin päätyö tai kirjoittaminen suurimpia intohimoja, ja siksikin puutteet lienee parasta antaa anteeksi.

Suosittelen kirjaa jokaiselle psykologiasta, tositarinoista tai lapsista kiinnostuneelle, tai kenelle vain, jota kiinnostaa miettimään pistävä, kaunis ja surullinenkin tarina, jonka sisältämät toivon ja puhtaan ilon pilkahdukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511216201

-Shinsu

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: Taru Sormusten Herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)

Kirjailija: J. R. R. Tolkien

Julkaisuvuosi: 1954-1955

Genre: Fantasia, satu

Tausta: Taru Sormusten Herrasta -trilogia (itse omistan sen kolmessa niteessä, siksi tottunut trilogiaksi kutsumaan) on jatko-osa Tolkienin lapsille suunnatulle Hobitti -kirjalle. Siinä on tunnistettavissa helposti kelttiläinen ja kreikkalainen mytologia, kuten myös skandinaavinen ja jopa Suomalainen mytologia, sillä ajatuksia kirjaansa Tolkien sai Kalevalasta.

Suomen kustantaja: WSOY

Suomennos: Kersti Juva, Eila Pennanen, Panu Pekkanen

Kannen kuva: Matti Louhi

Kirjaa minulle suositteli: Isäni työnsi lopulta kirjan käteen kun olin 12-vuotias, vaikka paljon aiemmin olin sarjasta kuullut (elokuvia en katsonut ennen kirjojen lukemista).

Takakansitekstit:

""Halusin käydä käsiksi todella pitkään tarinaan, joka säilyttäisi lukijan mielenkiinnon, huvittaisi häntä, ilahduttaisi häntä ja kukaties paikoitellen myös jännittäisi ja syvästi liikuttaisi." 

Näin kertoo hollantilaissyntyinen Oxfordin yliopistossa opettanut professori J.R.R. Tolkien teoksensa syntyvaiheista. Ja kuinka kävi?

Taru sormusten herrasta on kaikenikäisten klassikko tulvillaan seikkailua, jännitystä, huumoria.

Tekijän syvällinen varhaiskeski-ajan kirjallisuuden ja taruston tuntemus sekä valtaisa mielikuvitus kantavat kuin tuuli viestiä ajalta, jolloin ihmisen ajatuksia välittivät kirjoitetun sanan sijasta laulu ja taru, suullinen kansanperinne. Ja se viesti on juuri meidän ajallemme. Taru sormusten herrasta sijoittuu omaan maailmaansa Keski-Maahan ja sen romanttiseen muinaisuuteen, jolloin siellä asui uljaita haltioita, miehuullisia ihmisiä ja sitkeitä kääpiöitä - sekä hobitteja. Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokia, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, velttojakin, mutta pohjimmiltaan sisukasta lajia.

Kun maailman mahtavien silmät ovat muualla, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Sormuksen ritarit sen ensimmäinen osa. Siinä kerrotaan miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähtee epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kaksi tornia sen toinen osa. Ensimmäisessä osassa Sormuksen ritarit kerrottiin miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähti epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi. Nyt saamme kuulla miten sormusten sota syttyy ja miten Frodon matka jatkuu."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kuninkaan paluu sen kolmas, viimeinen osa. Nyt saamme kuulla viimeisestä puolustuksesta Varjoa vastaan sekä siitä miten Sormuksen viejän tehtävä päättyy."

Tietoja:

John Ronald Reuel Tolkien (s. 1982) oli englantilainen Fiologi, joka syntyi esikoisena perheelleen Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa. Tolkien rakastui tulevaan vaimoonsa Edithiin 16-vuotiaana, ja he menivät naimisiin kun Tolkien oli 21-vuotias. Myöhemmin he saivat neljä lasta.

J.R.R. Tolkienia pidetään yleisesti fantasiakirjallisuuden isänä, vaikka hän ei ollut alallaan ensimmäinen. Tolkien loi Keski-Maan, harvinaisen yksityiskohtaisen fantasiamaailman, jolla on oma maantiede, historia, ja jonka kansoilla omat uskomuksensa ja elämänkatsomuksensa. Hänen kirjojensa suosio ei ole laskenut, vaan niistä otetaan yhä uusia painoksia. Taru sormusten herran kolmesta osasta on jokaisesta tehty elokuva. Tällä hetkellä (v. 2013) TSH:ta edeltävästä Hobitti - sinne ja takaisin -kirjasta tehtävistä kolmesta elokuvasta on julkaistu ensimmäinen.

Tolkien kuoli vuonna 1973, 81 vuoden iässä, hänet on haudattu Oxfordiin vaimonsa viereen. Tolkienin hautakivessä lukee Beren ja hänen kaksi vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa hautakivessä Lúthien, sillä Berenin ja Lúthienin tarinaan Tolkien sai inspiraation rakkaudestaan vaimoaan kohtaan.

Tämä on luultavasti kaikille tuttua kauraa, mutta kerrotaanpa nyt sitten kuitenkin! Tarinan päähenkilö on Frodo Reppuli (alk. Frodo Baggins), Konnussa (alk. Shire) asuva yksinkertainen nuori hobitti, joka lapsuutensa jälkeen ei ole suuremmin seikkailuista haaveillut. Hän asuu kahden setänsä Bilbo Reppulin kanssa, joka sadantenayhtenätoista syntymäpäivänään päättää kadota, jotta pääsisi vielä kerran näkemään nuorempana kokemiensa seikkailujen maisemia. Perinnöksi Frodolle hän jättää kaiken omaisuutensa (matkatavaroita lukuun ottamatta), joukossa mukana myös vanha kultainen sormus.

Pian selviää, ettei sormus olekaan mikään tavallinen hely, sen lisäksi että se voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi, sillä on muitakin pahuuden kykyjä. Sormuksen nimittäin takoi aikanaan itse Sauron, Musta Ruhtinas, Keski-Maan (alk. Middle-earth) sortaja.

Velho Gandalf Harmaa (alk. Gandalf the Grey) lähettää Frodon ystäviensä Sam Gamgin (alk. Sam Gamgee), Peregrin 'Pippin' Tukin sekä Meriadoc 'Merri' Rankkibukin (alk. Peregrin Took ja Meriadoc Brandybuck) kanssa kohti Rivendelliä, viimeistä kotoa, missä asuu haltiaruhtinas Elrond. Rivendellissä kokoontuvat eri maiden kuninkaalliset ja viisaat sopimaan, mitä sormukselle kuuluisi tehdä.

Näin kokoontuu sormuksen saattue, johon aiemmin mainittujen hobittien ja Gandalf Harmaan lisäksi kuuluu Konkari, etelässä ja idässä sijaitsevan Gondorin kruununperijä, oikealta nimeltään Aragorn, johon hobitit tutustuivat jo ennemmin matkallaan. Hänen lisäkseen matkalle pääsee myös Gondorin käskynhaltijan poika Boromir, Synkmetsän haltiavaltakunnan prinssi Legolas Viherlehti (alk. Greenleaf) ja Ereborin kääpiövaltakunnan kääpiö Gimli. Heidän tehtävänsä on yhdessä viedä sormus Mordoriin, ainoaan paikkaan, missä sormuksen voi tuhota Tuomiovuoren (alk. Mount Doom) laavassa. Lopussa vastuu sormuksen perille pääsemisestä on kuitenkin yksin Frodolla.

Omat mielipiteet:

Päätin pidemmän tauon vuoksi kirjoittaa jostain rakkaasta ja tutusta. Niinpä päädyin Taru Sormusten Herrasta -sarjaan, joka on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä ja rakas. Pidän elokuvistakin, mutta eivät ne vedä millään tasolla vertoja kirjoille.

TSH on yksi niistä kirjoista, jotka jakavat mielipiteet äärimmäisen rajusti. Toisten mielestä se on kauneinta mitä lukea saattaa, toisten mielestä äärimmäisen tylsää ja aivan liian hidastempoista. Noh, kestäähän se noin sata sivua, että Frodo vihdoin pääsee Konnusta lähtemään, mutta itse en ole sitä koskaan tylsäksi kokenut. Piippukessunkin historia on mielestäni mielenkiintoista. Tietenkin tämä saattaa juontaa juurensa siihen, että olen itse ollut pienestä pitäen omien maailmojen ja tarinoiden luoja. Jo pikkulapsena keksin lapsuudenystäväni kanssa kaksi erittäin yksityiskohtaista maailmaa, tahmatassujen maailman ja pikkunallejen maailman. Kaikki rotuja, ruokavalioita, uskontoja, taiteita... kaikkea myöten, oltiin suunniteltu pienimpään piirtoon. Siksi minua kiinnostaa Tolkienin tarinan pienimmätkin yksityiskohdat – myös se piippukessu – se että joku muukin on halunnut luoda maailman jossa on kaikki.

Rakastin TSH:ta jo ensimmäisellä lukukerralla kaksitoistavuotiaana, mutta jostain syystä minä, joka en silloinkaan pelännyt yhtäkään kauhuleffaa, pelkäsin Kuninkaan paluun synkkää tunnelmaa. Ahdistuin valtavasti siitä miten paljon kuolemaa ja synkkiä hetkiä kirjassa oli, etten lopulta pystynyt lukemaan sitä loppuun.

Vasta vanhemmalla iällä uskaltauduin taas yrittämään. Sillä kertaa itkusta ei tullut loppua, mutta tällä kertaa siksi, että lukemani teksti oli niin kaunista. Kaikki kuvailuista hahmoihin jotain sellaista, mitä lukiessani itken itkemästä päästyäni – yhä edelleen.

Olen erittäin herkkä, se on totta. Itken melkein jokaista kirjaa lukiessani, enkä oikeastaan edes häpeä sitä. Jos minua itkettää, itken. En pelkää näyttää tunteitani, taiteilijaperheessä olen oppinut, että tunteet ovat vain hyvästä. Aina kun puhun isäni kanssa tunteista ja herkkyydestä, hän sanoo, että se on yksi parhaista puolistani. Se mahdollistaa minulle taiteilijan uran, sillä kirjailijaksi ryhtyminen on yhäkin suurin ja rakkain unelmani. TSH kuitenkin herättää jotain niin syvää, melkein alkukantaista herkkyyttä ja tunnetta, etten itsekään tunne tai ymmärrä sitä. Tekstin soljuvuus ja kauneus, mielikuville rakennettu kerronta ja hahmojen inhimillisesti kirjoitettu urheus on jotain, mitä en pysty suodattamaan ilman kyyneliä.

Eniten sydäntäni olen antanut Rohanille ja sen prinssille Eomerille. Eomer, Rohanin valkean neidon Eowynin veli, on hahmo joka liian usein unohdetaan. Ylväs, rohkea, oikeamielinen ja hyvä Eomer on hahmona kaunis, uskomaton. Pidän monista muistakin hahmoista, mutta Eomer Eomundinpoika on yksi rakkaimmista fiktiivisistä hahmoistani kaikista lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista.

Rohan, hevosten valtakunta, on minun ja monien muidenkin mielestä pohjoismaat, varsinkin Suomi. Pitkiä vaaleahiuksisia ylpeitä miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita tekemään oikein tilanteessa kuin tilanteessa. Ulospäin näyttävät kasvot epäileviltä ja torjuvilta, mutta sydämessä on läsnä oikeamielisyys ja urheus. Hevosetkin täsmäävät Suomeen, onhan meillä suhteellisen suurikokoinen, varmajalkainen, pitkäikäinen ja viisas suomenhevonen (on myös pieniä suomenhevosia, joita kutsutaan myös suomenponeiksi. Suurimmillaan suomenhevonen voi kuitenkin olla säältään yli 160cm). Rohanin historiaan olen tutustunut kaikista eniten, ja sen koen eniten omaksi "kodikseni".

Monessa tarinassa minua häiritsee mustavalkoisuus, se että paha on vain paha, hyvä vain hyvä. Samanlainen jaottelu näkyy vahvana myös TSH:ssa suureksi osaksi Tolkienin konservatiivisuuden vuoksi. Näissä kirjoissa se kuitenkaan ei tunnu huonolta, sillä TSH on satu siinä missä fantasiatarinakin. Toisaalta esimerkiksi Silmarillionissa selitetään tarkemmin Sauronin historiaa, joka osittain selittää hänen pahuuttaan. Sekin vähentää ärsyyntyneisyyttäni mustavalkoisuudesta.

Haluaisin kovasti keksiä jotain kritiikkiä tai pahaa sanottavaa, sillä yleisesti ottaen pyrin myös katsomaan rakastamiani kirjoja rakkauteni ulkopuolelta. Ehkä sitten pitäisi sanoa se hidas eteneminen, joka tosin minua ei ole missään vaiheessa häirinnyt. Kaikki sotasuunnitelmat, tarinat, historialliset kertomukset... Kaikki ne ovat kiinnostaneet.

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa mitään selvää, koetin lukea sen pariin otteeseen uudestaan, mutta TSH:n ajatteleminenkin herättää minussa niin suuria tunteita, etten tiedä monesta lukukerrasta huolimatta millaista tekstiä sain aikaan.

Suosittelisin TSH:ta ihan jokaiselle, koska mielestäni sen lukeminen kuuluu melkolailla yleissivistykseen. Erityisesti tietenkin niille, jotka pitävät fantasiasta tai Tolkienin muista teoksista (en kyllä tunne ketään, joka olisi lukenut muita, muttei TSH:ta! Paitsi tietenkin Hobitin).

Kirjoitin vähän aikaa sitten, että kirjoittaisin pian uuden tekstin. Siitä on nyt pari kuukautta. Ensin oma kuntoni oli sellainen, ettei kirjoittaminen onnistunut, ja seuraavaksi tietokoneeni meni uudestaan rikki. Siksi siis entisestäänkin pidentynyt tauko. Nyt pyrin kirjoittamaan taas entiseen malliin!

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510333379

-Shinsu