Hämähäkkijumala - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hämähäkkijumala

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: Fantasia, jännitys

Tausta: Hämähäkkijumalassa Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat kutienkin kaksi eri tarinaa.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Inka Parpola

Kannen kuva: Aliette de Bodard (?)

Kirjaa minulle suositteli: Isä, ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen omaani.

Takakansiteksti (kansipaperin sisäosassa):

”Paksu Charlie ei oikeastaan ole paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja osoittautuu hänen veljekseen.

Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Paksu Charlie Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen. Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä, mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.

Spider on Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.

Rosie Noah on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea valinta...

Daisy on nuori poliisi. Hänen vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin rupesikin poliisiksi.

Rosien äiti on ylpeä ja suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.

Grahame Coats on Charlien pomo, keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.

Herra Nancy eli Anansi on Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota Anansi todella rakasti.

Omat mielipiteet:

”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut suomennos.”

”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään, Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä mahdottomasta todenmakuista.”

Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä. Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja valitan kokoajan yksikseni).

Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta. Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole alkuperäiskielellään.

Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.

Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.

Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin osuva.

–

Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.

Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä. Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa. Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.

Palataksemme takaisin Gaimaniin ja Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen. Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni. Sielultaan villi ja vapaa.

Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.

Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se, miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta. Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.

Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä, joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas kirja sopii täydellisesti.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden etsijöille.

HUOM! Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia (ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.

https://www.booky.fi/search.php?search=H%E4m%E4h%E4kkijumala#!product_id=9789511210023

-Shinsu

Vettä elefanteille - Sara Gruen

Kirjan nimi: Vettä elefanteille

Kirjailija: Sara Gruen

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Romantiikka, draama

Tausta: Gruen joutui selvittämään paljon sirkusmaailmasta saadakseen kirjansa kasaan. Romaanista on ilmestynyt myös elokuva.

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva: Elokuvasta

Kirjaa minulle suositteli: Netissä vaikka kuinka moni, kirjan sain lahjaksi kummitädiltäni.

Takakansiteksti:

”Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Kun lähistölle saapuu kiertävä sirkus, menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Nuori eläinlääketieteen opiskelija Jacob päätyy sattumalta kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkinen paikka. Hän alkaa tuntea vetoa sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan, joka on naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

Vettä elefanteille on mieleenpainuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista.”

Tietoja:

Kanadassa syntynyt Sara Gruen (s. 1969) asuu Yhdysvaltojen Illinoisissa aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Heillä on maatila eläinlaumoineen.

Gruen on opiskellut kirjallisuutta Otttawan yliopistossa, mitä ennen hän toimi teknisenä kirjoittajana. Vettä elefanteille oli Gruenin läpimurtoteos, ja ensimmäinen suomennettu romaani. Oli yli kaksi vuotta New York timesin betsellerlistalla.

Jacob Jankowski nuorena on kaksikymmentäkolmevuotias eläinlääketieteen opiskelija. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Jacob väsähtää, saa jonkinlaisen hermoromahduksen, ja lähtee pois. Hän päätyy sirkuksen junaan, ja saa pian töitä kyseisestä sirkuksesta. Jacob on melko tavallinen, mutta omalla tavallaan mukava ja persoonallinen nuori mies.

Jacob Jankowski vanhana on yhdeksänkymmenvuotias herra, joka asuu vanhainkodissa ja vihaa sitä. Hän haluaisi yhä olla vahva ja pitää huolen itsestään, mutta vanhuuden vaivat eivät tee sitä mahdolliseksi. Hieman katkera vanhus ei ole hoitajien suosikki kiukuttelujensa takia.

Marlena on sirkuksen vetonaula, hevosryhmää johtava nuori nainen, johon Jacob ihastuu. Marlena on kuitenkin naimisissa toisen sirkuksen työntekijän Augustin kanssa. Marlena on melko valoinen ja mukava persoona.

August on sirkuksen leijonankesyttäjä. Hän on naimisissa Marlenan kanssa, ja on tuosta erittäin mustasukkainen. Muutenkin mies on erittäin temperamenttinen ja tulistuu helposti.

Kinko eli Walter on Jacobin (nuoremman) huonetoveri sirkuksessa, hän on lyhytasvuinen mies joka puhuu suunsa puhtaaksi jos hänellä jotain asiaa on. Kinkolla on jackrusselinterrieri nimeltä Queenie.

Kameli, Charlie, Barbara, Earl, Pete, Otis, Diamond Joe, Clive ja Cecil ovat osa sirkuksen työntekijöiden suurta joukkoa. Al-setä on sirkuksen omistaja.

Omat mielipiteet:

Oli hankalaa löytää tästäkään kirjasta minkäänlaista arvostelua (huom, suomeksi. Olen nimittäin sen verran surkea englannissa, että on vaikeaa poimia pitkästä tekstistä avainlauseita. Tähän vaikuttaa tietenkin myös lukihäiriöni), joten päädyin lopulta kirjavinkkien arvosteluun, missä kirjasta sanotaan näin:

”Kirja on hyvin kirjoitettu ja vauhdikas, ei enempää eikä vähempää kuin mainio ajanvieteromaani. ”

Olen täysin samaa mieltä, sillä itse pidin romaanista suuresti. Se oli lämminhenkinen ja mukavan sujuvaa luettavaa siitäkin huolimatta, etten yleensä pidä kirjoista jotka on kerrottu preesensissä. Gruen kuitenkin paikkaa preesensiä maanläheisellä ja hyvällä kirjoitustyylillään. Tämä tietenkin on täysin oma mielipiteeni, ja jollekin preesens saattaa olla vain plussaa.

Ajanvietettä juurikin, vaikka itse jäin kyllä miettimään joitain kirjan aiheita pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi se miten kuvataan vanhan Jacobin elämää vanhainkodissa, miten välinpitämättömiä ja koneellisia hoitajat ovat. On surullista ajatella, että sellainen elämä on nykyään joillekin vanhuksille (ja muillekin hoitokodeissa asuville) arkipäivää ympäri maailman. Lähiaikoinahan on otettukin erityisesti vanhainkotien tilanteita esille lehdissä ja uutisissa muutenkin – ja se on mielestäni hienoa. Ihmisellä pitäisi olla onnellinen elämä alusta loppuun asti, ja jos vanhainkodissa ei voi olla onnellinen, se ei ole elämisen arvoinen paikka.

Myös sirkuksen välillä julmakin maailma sai miettimään, oliko sirkuksen kulisseissa oikeasti samanlaista 1930-luvulla. Tietääkseni Gruen kirjoittaa melko realistisesti, joten kaipa sitten oli (vaikka tarina ja siinä esiintyvä sirkus ovatkin fiktiivisiä. Toisaalta kirjassa monesti mainittu Ringlingin sirkus oli oikeasti olemassa – ja tietääkseni toimii yhäkin).

Vauhtia ei tosiaan uuvu, enkä itse ainakaan ollut kertaakaan kirjaa lukiessani tylsistynyt. Mieli teki kokoajan vain lukea ja lukea, ja romaani kuluikin erittäin nopeasti. Tarina oli mielestäni hyvä, eikä olisi kaivannut enempää. Pituuskin osui melkolailla täsmälleen oikeaan, pidennettynä kirjasta olisi saattanut tulla tylsä, lyhennettynä liian nopeatempoinen.

–

Minä melkolailla rakastan tätä kirjaa, siinä on kaikkea mistä pidän. Sirkuksen maailma kiehtoi erityisesti kun kirjan päätin lukea, ja se miten päähenkilö aivan sattumalta joutuu sirkuksen matkaan ja löytää sieltä oman paikkansa ja tulevaisuutensa. Kirja on myös päähenkilölle hieno kasvutarina, ja hän tuntuukin kehittyvän matkan aikana suuresti, aina opiskelevasta eläinlääkäriapulaisesta pärjääväksi ja itsenäiseksi sirkustyöläiseksi. Ja vaikka opiskelijasta sirkulaiseen ei kuulostakaan välttämättä parhaimmalta mahdolliselta muutokselta, on se tässä kirjassa selvästi se mitä päähenkilö tarvitsee ja mihin suuntaan hänen kuuluukin mennä.

Toisaalta välillä kirjan seksikohtaukset (jotka eivät siis ole välttämättä suoranaista yhdyntää, vaan muutakin häröä) ovat välillä vähän liiankin irstaita ja menevät kuvailuissaan hieman mauttomuuden puolelle. Sekin on tietenkin oma mielipiteeni, en vain pitänyt Gruenin tavasta käsitellä seksuaalisia tilanteita joita kirjasta löytyy ihan kiitettävästi omaan makuuni.

Pidin kirjan hahmoista kovasti, jotkut jäivät ehkä hieman yksiulotteisiksi, mutta se ei häirinnyt kirjan kulkua eikä jäänyt päällimmäiseksi ajatukseksi. Kamelin vanhuus sirkuksen kyydissä on kerrottu mielestäni tietyllä tapaa kaunistelematta, mutta silti kauniisti. Kinko taas on yksinkertaisesti ihana hahmo. Lyhytkasvuisen miehen, erimaalaisten ihmisten ja uusien sirkuslaisten kanssa rikotaankin erilaisuuden ja sen hyväksymisen rajoja. Itse rakastan aina kirjoissa juuri sitä, jos lähdetään tekemään jotain uutta tai venytetään nykyisiä normeja. Varsinkin erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on mielestäni hieno teema, enkä kyllästy siihen yhdessäkään kirjassa, jos teksti on kirjoitettu hyvin.

Myöskin vanha Jacob on kuvattu omalla tavallaan kauniisti. Menty vanhuksen pään sisään ja kerrottu mitä siellä tapahtuu, miltä elämä vanhainkodissa tuntuu, varsinkin kun menneisyys ja nuoruus palaavat kummittelemaan mieleen vahvempina hetki hetkeltä. Myös Jacobin unohtelu, miten hän ei muista hoitajien nimiä tai muita pieniä yksityiskohtia, on mielestäni kerrottu aidonoloisesti ja mielenkiintoisesti. Gruen antaa lukijan ymmärtää miltä todella tuntuu turhautua oman kehonsa heikkouteen, kun tietää ettei asiaa enää voi parantaa.

En voi verrata omia kipujani vanhuuden heikkouteen, mutta kärsin pahoista nivelkivuista, jotka luultavasti ovat reumaperäisiä. En voi juosta tai hyppiä, tai muutenkaan liikkua kuten normaalit ihmiset. Pystyn siis tietyllä tapaa samaistumaan vanhojenkin ihmisten liikkumiseen, ja Jacobin vaikeudet siinäkin asiassa saivat minut todella tuntemaan surua ja samaistumista itseäni suuresti vanhempaan hahmoon.

Kuvat joita kirjassa on vähän alle viisitoista, tuovat ihanaa lisäsävyä ja todellisuudentuntua. Ne ovat myös historiallisesti mielenkiintoisia, ja itse ainakin jäin katselemaan kuvia pitkiksikin ajoiksi niitä tullessa aina silloin tällöin vastaan lukiessa. Niitä katsellessa tosiaan käsittää, että tämän kaltainen sirkusmaailma on ollut olemassa. Se on samaan aikaan mielenkiintoista ja kammottavaa, jättäen jälkeensä halun etsiä lisää kuvia ja tietoa vanhoista sirkuksista, jotka toimivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.

Yhtä kaikki oli kirja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, ja voisin ehdottomasti lukea sen uudestaan. Onnekseni se löytyykin omasta kirjahyllystä. Pidin tarinan juonesta, hahmoista ja miljööstä, se siis oli erittäin täysi lukunautinto, eikä ainakaan mitään kovin radikaalia jäänyt puuttumaan.

Suosittelisin, kirjaa kaikille jotka pitävät romantiikasta ja/tai draamasta tai joita kiinnostaa sirkusmaailma. Myös vanhuutta mietiskeleville, tai lähihoitajille jotka tekevät töitä vanhusten parissa olisi kirja varmasti mielenkiintoinen lukuelämys.

http://www.suomalainen.com/pokkarit/kotimaiset-pokkarit/vett%C3%A4-elefanteille-sku-p9789525637434

-Shinsu

Lucian - Isabel Abedi

Kirjan nimi: Lucian

Kirjailija: Isabel Abedi

Julkaisuvuosi: 2009

Genre: Fantasia, romantiikka, jännitys

Tausta: En osaa sanoa taustasta mitään, sillä löydän kirjailijasta ja kirjasta vain saksankielisiä asiatekstejä... Tai ehkä olen vain huono etsimään.

Suomen kustantaja: Seven

Suomennos: Tiina Hakala

Kannen kuva: Brandon Dorman

Kirjaa minulle suositteli: Paras ystäväni (Heart^). Hankin viime kesänä (2012) Suomalaisesta kirjakaupasta, kun siellä oli kolme pokkaria 12 euroa -alennus.

Takakansiteksti:

”Salaperäinen muukalainen vetää Rebeccaa magneetin lailla puoleensa. Kuka hän on, ja mitä hän tahtoo Rebeccasta?

”Seuraatko sinä minua?” Poika tutkaili minua katseellaan.

”En tietenkään! Kuka oikein olet? Mikä nimesi on?”

”Sano sinä.”

”Mitä?” Peräännyin askeleen. ”Minunko nimeni?”

”Ei. Vaan minun.”

Jo ensi tapaamisesta alkaen heidän välilllään vallitsee omituisen syvä yhteys. Lucian saa Rebeccan sydämen takomaan, koskettaa häneen syvemmin kuin kukaan toinen. Vaikka poika on menettänyt muistinsa, hän tuntuu tietävän mitä erikoisimpia asioita Rebeccan menneisyydestä, ja myös tulevaisuudesta.”

Tietoja:

Isabel Abedi (s. 1967) on saksalainen kirjailija. Lucianin alkuteos olikin saksankielinen. Ennen Luciania Abedi on julkaissut toistakymmentä lastenkirjaa ja neljä muuta nuorille aikuisille suunnattua romaania. Ennen kirjailijanuraa Abedi toimi mainossuunnittelijana. (Abedista ei löydy juurikaan tietoa).

Rebecca Wolff, lempinimeltään Becks, on kirjan päähenkilö. Hänen äitinsä on saksalainen ja isänsä yhdysvaltalainen. Rebeccalla on tummat hiukset, ja hän itse kuvailee itseään melko tavallisen näköiseksi. Hän on 16-vuotias lukiolainen. Rebecca on normaalilla tavalla pärjäävä ja huumorintajuinen – ainakin normaaliolosuhteissa.

Lucian, kirjan nimikkohenkilö, edustaa pääparin miesosapuolta. Hän on kissamaisella tavalla laiha ja hänellä on pikimustat pörröiset hiukset. Lucian on menettänyt muistinsa, joten hänestä ei sen suuremmin osata kertoa. Hän on kuitenkin Rebecan ikäinen. Luonteeltaan poika on melko temperamenttinen ja miettiväinen.

Janna Wolff on Rebecan äiti. Hän on melko epävarma nainen, joka kuitenkin rakastaa tytärtään yli kaiken. Ammatiltaan Susan on psykologi.

Spatz on Susanin puoliso, itsekin nainen. Spatz on pienikokoinen ja persoonallinen nainen, joka taiteilee omalaatuisia käsityömäisiä taideteoksia.

Suse ja Sebastian ovat Rebeccan ystäviä.

Alec Reed on Rebecan isä, Michelle isän uusi vaimo, ja Valerie heidän hemmoteltu tyttärensä, eli Rebecan sisko.

Tyger taas on Rebecan epämiellyttävä englanninopettaja, ja Faye Valerien mukava lastenhoitaja.

Omat mielipiteet:

Tästä kirjasta en löytänyt yhtäkään virallista kirja-arvostelua! Vain muutaman blogiarvostelun. Yritin jopa saada puoliksi saksalaisen ystäväni etsimään ja suomentamaan jonkun saksalaisen kirja-arvostelun, mutta ensinnäkään mitään kovin virallisia ei löytynyt, ja se suomentaminen jäi vähän sille tielleen. Kerron siis vain yleisesti ottaen, mitä olen ihmisten mielipiteitä kirjasta kuullut:

-Ensimmäisen mielipiteen mielestä kirja on kivaa kevyttä lukemista, ihan hauska, mutta siinä on melko paljon myös omituisiakin juttuja, joita olisi voinut jättää pois

-Toisen mielipiteen mielestä kirja hipoo täydellisyyttä, ellei sitten ole täydellinen, kaikki on ihanaa ja vain loppu on huono

-Kolmannen mielipiteen mielestä koko kirja on niin huono, ettei sen lukemista kannata edes aloittaa

Siinä siis kolme melko paljon toisistaan eriävää mielipidettä, joita olen tästä kirjasta kuullut. Juuri muunlaisiin ajatuksiin en ole törmännyt.

Noh itse olen kaikkein eniten ensimmäisen mielipiteen kannalla. Kirja oli ihan mukavaa luettavaa (luin sen mökillä, missä ei ole nettiä, joten ehkäpä sekin vaikuttaa mielipiteeseen – muutakaan tekemistä kuin lukeminen ei ollut) ja viihdyin sen kanssa hyvin muutaman päivän. Jotkut kohdat ja käänteet jättivät kuitenkin kysymysmerkille, enkä juurikaan pitänyt loppuratkaisusta. Kirja tuntui loppuvan ihan liian nopeasti. Äsken vielä tapahtui ja juoni oli päällä, ja sitten hupsista vaan se loppui. Loppu oli enemmänkin hämmentävä kuin kaunis.

Kirja ollut huonoimpia lukemiani, muttei kyllä todellakaan päässyt lempikirjoihinikaan. En kuienkaan kadu sen ostamista.

--

Ensimmäiset ajatukseni kirjasta olivat melko neutraaleja, teksti oli keskinkertaista, juoni tuntui ihan mielenkiintoiselta ja hahmot vaikuttivat hauskoilta. Aloitin kirjan lukemisen muutenkin positiiviselta kannalta, sillä sen suosittelijat olivat kertoneet sen olevan hyvä tai ainakin hahmojen olevan mukavia.

Minua kiehtoi sateenkaariperhe -ajatus, päähenkilö Rebecalla kun on kaksi äitiä. Itse olen melko ahkera homojen puolesta puhuja (joskaan en mitenkään äärimmäisen fanaattinen luojan kiitos), niin idea tuntui jotenkin omalta. Lisäksi toisen päähenkilön muistinmenetys tuntui hyvältä ajatukselta, ja koko lähtötilanne sai odottamaan mitä juonen rakentuminen kirjan kuluessa toisi tullessaan. Odotukset Abedille olivat erittäin korkealla. Loppujen lopuksi kirjailija ei onnistunut tavoittamaan odotuksiani, mutta ei onneksi myöskään murskannut niitä täysin.

Mielestäni kirjassa oli vähän liikaa merkityksettömiä sivujuonia, esimerkiksi Rebeccan parhaan ystävän Susen ongelmat hyvin erikokoisten rintojensa ja ihastuksensa kanssa. Toisaalta tämä toi kirjaan mukavaa lisämaustetta, mutta sitten taas toisaalta vei koko romaania enemmän teinipuolelle kuin olisin toivonut.

Osittain kirja oli tylsä, ja olisin toivonut siihen enemmän järjellisiä tapahtumia.

Sitten kun Rebecca yhdessä vaiheessa masentui pahasti, toi se aivan liiaksi mieleen Twilight -sarjan toisen osan Uusikuun, missä yli puolet kirjasta Bella vain makaa sängyssä ja kärsii. Minua vain yksinkertaisesti ärsytti se miten Rebecca makasi paikoillaan, ei suostunut ottamaan kontaktia kehenkään ja angstasi angstaamasta päästyään. Minullahan on itsellänikin vaikea masennus, mutten oman sairauteni vuoksi halua tuottaa muille huolta ja pahaa mieltä. Mitä muuta Rebeccan käytös olisi voinut aiheuttaa? Ei ainakaan minun mielestäni mitään, sillä ne ihmiset joiden keskellä hän silloin oli, välittivät hänestä oikeasti.

Tietenkin kirjassa oli yliluonnollisen vahvaa rakkautta, kuten aina, ja niin edelleen. Siitäkin huolimatta luovuttaminen ilman minkäänlaista yrittämistä ei voi tehdä muuta kuin ärsyttää lukijaa. Se on niin turhaa. Varsinkin kun tälläisiä luovuttajia olen tuntenut ihan todellisessakin elämässä, ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet edes yrittää. Minulla on itsellänikin ollut aikoja jolloin en ole kyennyt nousemaan sängystä ilman valtavaa voiman ponnistusta (tai menemään kouluun, tällä hetkellähän en edes opiskele kun en yksinkertaisesti pysty siihen), mutta olen silti pitänyt huolta etteivät vanhempani, veljeni tai koirani joudu kärsimään kunnostani liiaksi. Nyt eksyin taas aiheesta :-D

Takaisin kirjaan! Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset tuntuivat aivan liian usein kamalan epäaidoilta. Tuntui kuin kirjailija olisi miettinyt, mitä itse haluaisi kokea (eikä siinä ole mitään väärää, kunhan se ei paista tekstistä), ja kirjoittanut sen mukaan. Tilanteet vain eivät tuntuneet aidoilta, ja se olikin yksi tämän romaanin suurimmista kompastuskivistä.

Lisäksi tässä kirjassa tuli taas mukaan arvailukykyni. Tiesin ennalta puolet, ellei jopa kaksi kolmasosaa, tämän kirjan tapahtumista. Kaksi suurinta käännettä arvasin jo kirjan ensimmäisissä luvuissa. Lucian oli siis ainakin omalla kohdallani erittäin ennalta arvattava, ja ennalta arvattavuus ärsyttää minua aina mielettömästi. En vain usko että kirja jonka juonen tietää ennalta, voisi olla erityisen hyvä. Kirjailijan pitää olla tarpeeksi fiksu huijatakseen lukijaa kerta toisensa jälkeen, jotta käänteistä tulee yllättäviä ja siten kirjasta ainakin siltä kannalta hyvä. Toinen vaihtoehto sitten on, että kirjailija antaa jo valmiiksi kirjailijalle kaikki ainekset lopputuloksen arvaamiseen, ja tekee kirjasta hyvä omalla kirjoitustekniikallaan ja hahmojen välisillä yksittäisillä tilanteilla ja suhteilla. Abedi ei kuitenkaan tehnyt romaanissaan näistä kumpaakaan.

Yhtä kaikki Lucian oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin melkein jokaisesta kirjan hahmosta, varsinkin lempihahmokseni nousseesta Spatzista. Tähän suurena syynä oli Spatzin omeperäinen persoonallisuus ja vilpitön halu auttaa muita ja olla mukava, sekä tietenkin se miten hän ja Janna alunperin tapasivat.

Kevyeksi iltalukemiseksi Abedin kirja sopii erittäin hyvin, ja voisin sen lukea uudestaankin ellei kirjalistani jo muutenkin pursuilisi uusia kirjoja luettavaksi.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka lukee mieluusti helppoa tekstiä, tai pitää kaikenlaisesta romantiikasta. Lisäksi ne jotka eivät kaipaa kovin monimutkaista tai miettimään pistävää juonta (toisin sanoen pitävät kevyestä kirjallisuudesta), voisivat pitää kirjasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511257811

-Shinsu (tästä tekstistä taisi tulla hieman sekava, mutta sekavat ovat myös ajatukseni kirjasta)

Eikä yksikään pelastunut - Agatha Christie

Kirjan nimi: Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa)

Kirjailija: Agatha Christie

Julkaisuvuosi: 1940

Genre: Dekkari

Tausta: Kirjan juoni perustuu englantilaiseen lastenrunoon nimeltä 'Kymmenen pientä neekeripoikaa', mistä saattaakin arvailla melko osuvasti kirjan tapahtumia

Suomen kustantaja: Wsoy

Suomennos: Helka Varho

Kannen kuva: Marjaana Virta

Kirjaa minulle suositteli: Isä ja netin kautta tuli löydettyä suositteluja. Ostin kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta pokkarina

Takakansiteksti:

”KAIKKIEN AIKOJEN RIKOSROMAANI

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä on saanut salaperäisen kutsun illanviettoon. Syrjäisellä saarella on vain yksi talo, amerikkalaisen miljonäärin rakennuttama loistohuvila. Kutsut lähettänyt isäntä ei ilmestykään paikalle. Ruikailuhuoneen pöydälle asetellut kymmenen posliininukkea katoavat omituisesti yksi kerrallaan – aina silloin kun joku vieraista kuolee. Jäljelle jääneet pälyilevät toisiaan kauhuissaan.”

Tietoja:

Lady Agatha Mary Clarissa Mallowan (s. 1890 k. 1976) eli kirjailijaminältään Agatha Christie, oli englantilainen kirjailija. Hänen teoksensa kuuluvat maailman myydyimpiin heti William Shakespearen jälkeen. Christie ehti olla naimisissa kaksi kertaa ensimmäisen päätyttyä kurjaan avioeroon. Toinen avioliitto Max Mallowanin kanssa kesti aina Christien kuolemaan saakka. Myös Murhamammaksi kutsuttu harvinaisen tuottelias kirjailija on tehnyt myös onnistuneen katoamistempun, ja hänen elämänsä kamalimmaksi kutsuttu vuosi oli 1926.






 

Kirjassa on kymmenen päähenkilöä, jotka kaikki ovat suorittaneet jonkinlaisen epäsuoran murhan tai tapon.

Tohtori Armstrong (Edward George Armstrong) on kirurgi, joka tappoi potilaansa leikatessaan tätä alkoholin alaisena. Hän on melko nuori menestynyt lääkäri, joka sai kutsussa tehtäväkseen tulla tarkastamaan talon emännän kuntoa.

Neiti Brent (Emily Caroline Brent) on vanhoillinen ja suora naimaton nainen, jota syytetään raskaaksi tulleen palvelustytön ajamista kadulle, minkä vuoksi tyttö hukuttautui. Neiti Brent lukee usein raamattua, ja on erittäin rauhallinen, realistinen ja looginen. Hänet kutsuttiin saarelle tapaamaan hoitolassa tutustumaansa naiseen.

Herra Blore (William Henry Blore) on yksityisetsivä, jota syytetään poliisiaikanaan annetusta väärästä valasta, jonka vuoksi vankeuteen tuomittu mies kuoli. Blore on melko itsevarma, jalat maassa -ihminen ja mielikuvitukseton. Hän on kuitenkin mukava ja maanläheinen herrasmies. Blore palkattiin pitämään muita saarella olijoita silmällä.

Neiti Claythorne eli Vera (Vera Elizabeth Claythorne) on opettajatar, jota syytetään yksityisoppilaansa hukuttamisesta. Vera on melko herkkä, mutta nokkela ja idealistinen nuori nainen, joka kutsuttiin saarelle sen emännän sihteeriksi.

Herra Lombard (Philip Lombard) on palkkasoturi, jota syytettiin kahdenkymmenenyhden afrikkalaisen sotamiehen hylkäämistä viidakkoon, minkä vuoksi nämä kuolivat nälkään. Lombard on ainoa joka myönsi syytteen todeksi. Lombard on suora, pantterimainen ja maailmaa tarkkaavaisesti tutkiva mies, jonka mielipiteitä ei kannata jättää huomioitta. Hänet kutsuttiin myös pitämään joukkiota silmällä, ja käskettiin varautua uhkaaviin tilanteisiin.

Kenraali Macarthur (John Gordon Macarthur) on vanha sotaveteraani, jota syytetään vaimonsa rakastajan lähettämisestä tahallaan tielle, jolta tällä ei ollut paluuta. Macarthur on ainoa kymmeniköstä, joka hyväksyy ja jopa haluaa kuolemaa. Hän on rauhallinen ja lempeähkö vanha herra. Hänet kutsuttiin saarelle muistelemaan menneitä muutaman vanhan ystävänsä kanssa.

Tony Marston (Anthony Marston) on nuori ja komea mies, jota syytetään kahden lapsen yliajosta liian nopean ajon vuoksi. Tonyn kutsumisesta saarelle ei kerrota.

Herra Rogers (Thomas Rogers) on saarelle palkattu hovimestari, jota syytetään ensiten emännän kuoleman aiheuttamisesta kohtauslääkkeen antamattomuuden vuoksi. Hän on ammattiinsa tottunut mies joka yrittää peittää tunteensa toimimalla normaalisti tilanteessa kuin tilanteessa.

Rouva Rogers (Ethel Rogers) on herra Rogersin vaimo, jota syytetään miehensä rikostoveruudesta. Hänet on palkattu saarelle taloudenhoitajaksi ja kokiksi samaan aikaan miehensä kanssa. Rouva Rogers on säikyn oloinen nainen joka miehensä tavoin koettaa käyttäytyä normaalisti siinä määrin kun vain kykenee.

Tuomari Wargrave (Lawrence John Wargrave) on vanha eläkkeelle jäänyt tuomari, jota syytetään valamiehistön manipuloimisesta äänestyksen koittaessa, minkä vuoksi viattomaksi väitetty asianomainen tuomittiin hirtettäväksi. Hän on erittäin viisas mies, joka tarkkailee ympäristöään ja ammattinsa mukaan johtaa muuta joukkoa.

Omat mielipiteet:

”...tyydymme vain toteamaan, että Kymmenen pientä neekeripoikaa on ehdottomasti yksi parhaimmista ja häkellyttävimmistä romaaneista, mitä Christie on tähän mennessä kirjoittanut.”

”Olen vakuuttunut siitä, että lukijat haluavat mieluummin yllättyä romaanista kuin lukea seikkaperäistä kritiikkiä.”

Näin kirjoitti Maurice Richardson haltioituneen arvostelun the Observerissä 5. marraskuuta 1939. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, sillä erotuksella etten ole lukenut muita Christien romaaneja. Kuitenkin tämä kirja on ehdottomasti paras lukemani dekkari, varsinkin niistä vähän vanhemmista salapoliisiromaaneista. Pidän myös kovasti Christien kirjoitustyylistä, joka vanhahtavuudessaankin osaa olla tietyllä tapaa omaperäinen ja persoonallinen.

Richardsonin toisenkin väittämän voin allekirjoittaa, sillä olisi ollut suuri pettymys kuulla murhaaja ennen kun sen kirjassa sain selville – tästä syystä en sitä täälläkään paljasta, ettei joku kirjaa lukematon sen vuoksi spoilaudu.

Kaiken kaikkiaan Richardsonin arvostelu oli mielestäni asiallinen ja todenmukainen, sillä en todella olisi osannut odottaa sitä lopputulosta jonka kirja antoi. Se oli suoraan sanottuna hurja, omituinen, häikäilemätön. Ehkä juuri osa lopputuloksen kieroutuneisuudessakin osasi kiehtoa. Kaiken kaikkiaan en kyllä olisi arvannut! Ja minähän istuin lehtiö ja kynä vieressä koko lukuelämyksen ajan, kirjoittaen muistiin murhaaja-arvauksiani ja yliviivaten kuolleiden nimiä! Tunsin oloni erittäin dramaattiseksi aina kun nimi yliviivaantui.

Yleensä olen myös erittäin hyvä arvaamaan kirjojen juonia, käänteitä ja lopputuloksia. Se ei ole minulle temppu eikä mikään. En edes yritä arvata, vaan ajatukset vain hyppivät päähäni lupia kyselemättä. Sitten kun ajatus on päässä, en voi olla miettimättä sitä. Olen nimittäin juuri niitä ihmisiä jotka jäävät miettimään ja spekuloimaan ajatuksiaan. Useimmiten arvaukseni osuvat täysin tai ainakin osittain oikeaan, ja monen kirjan loppu onkin ollut melko tylsä tämän takia. En vain saa arvailua loppumaan. Onneksi osaan myös nauttia kirjojen lukemisesta hyvistä arvauksistani huolimatta, sillä on mielenkiintoista nähdä, miten siihen lopputulokseen sitten päädytään.

Ja kyllähän minä tässäkin kirjassa arvasin yli puolet niistä ketkä EIVÄT ole murhaajia.

--

Minua kiehtoi äärettömän paljon suljetun huoneen teema, ja varsinkin posliininuket jotka katoilevat pöydältä yksi kerrallaan. Tämän vuoksi itseasiassa rupesin kirjaa lukemaan, posliininukeistahan kerrottiin jo takakannessa. Pelkäsin pettyväni kirjaan, sillä odotukset olivat suuret ihmisten kertoman ja takakannen perusteella. Usein odotan kirjoilta hieman liikaa, ja siksi lopputulos ei olekaan aivan niin innostava.

Tällä kertaa en kuitenkaan pettynyt. Yritin arvailla ja arvailla, ahmin sivun toisensa jälkeen ja kirjoitin muistiinpanojani. Lopulta olin lukenut koko kirjan yhdessä ainoassa päivässä, enkä arvannut murhaajaa valtavasta aivojen vaivaamisesta huolimatta. Yksi päivä ei tuntunut edes vaikealta ehtiä lukea tämä kirja, sillä kun kerran sen aloitin, en saanut silmiäni enää irti sivuilta. En vain saanut laskettua kirjaa alas. Vasta kun oli aivan pakko, pystyin vastentahtoisesti päästämään tekstin silmieni ulottumattomille, ja tekemään pari tuntia tarpeellisia asioita. Sitten taas takaisin kirjan pariin.

Voin siis sanoa että se oli äärimmäisen koukuttava, odotin vain että kuka se murhaaja nyt edes voi olla! Ei tuntunut olevan ketään potentiaalisia ehdokkaita jäljellä. Lopulta rupesin epäilemään kaikkea hullua, jollain hahmolla on kaksoisveli, joku tulee aina soutuveneellä saareen tappamaan kaikki, kaikki on tulleet hulluksi ja tappavat itseään... Nojaa, eipä edes hullut arvaukseni osuneet oikeaan. Christien todella onnistui huijata minuakin, joka tunnettiin jo ala-asteella kaveripiirissäni siitä, että selvitin alle minuutissa kaikki Roope-setä -lehdessä olevat sarjakuva-arvoitukset! (Lehteä lukeneet ehkä muistavatkin :-D Siellä oli aina yhden sivun mittainen arvoitus, jonka vastaus luki alareunassa väärin päin).

Christie on myös hienosti kuvaillut ja tuonut ilmi kirjan hahmojen pelkoa ja hyvinkin erilaisia reaktioita kyseiseen tilanteeseen. Taloon kutsutut ihmiset kun ovat niin kamalan erilaisia. Mitä tapahtuu kun sellaisen joukkion laittaa saman katon alle, ja alkaa murhata heitä yksi kerrallaan? No tietenkin mielenkiintoinen tarina.

Tietenkin tässä on myös aineksia niille jotka eivät jaksa lukea tylsiä kirjoja, nimittäin melko raakoja murhia kerta toisensa jälkeen. Romaani on myös sen verran lyhyt, että mitä luultavimmin kärsimättöminkin lukija jaksaa sen lukea.

En puhu nyt tästä kirjasta sen enempää, etten vain paljasta liikaa. En halua pilata kenenkään lukunautintoa. Voin kuitenkin sanoa, että lopputulos todella yllätti, enkä osannut sitä lainkaan odottaa.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle joka pitää Agatha Christiestä, hyvistä dekkareista, tai kirjoista joiden tapahtumat kulkevat nopeasti. Tietenkin tätä kirjaa voi myös hyvällä omalla tunnolla suositella ihmiselle, joka pitää arvoitusten ratkomisesta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510388645

-Shinsu

Neverwhere, Maanalainen Lontoo - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Neverwhere, Maanalainen Lontoo

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 1996

Genre: Fantasia, kauhu

Tausta: Alunperin Neil Gaimanin kirjoittama kuusiosainen tv-sarja, josta hän myöhemmin kirjoitti kirjan. Romaanista on tehty myös sarjakuvaversio.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Mika Kivimäki

Kannen kuva: Jukka Murtosaari

Kirjaa minulle suositteli: Isä, kirja löytyi hänen kirjahyllystään (ja siirtyi omaani lukemisen jälkeen, heh)

Takakansiteksti:

”Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuneita tyttöjä. Hylättyjen metrotunneleiden ja katakombien sokelloissa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti.

Richard Mayhew on menestyvä nuori mies, joka joutuu vastoin tahtoaan alapuoliseen Lontooseen. Murhaajia pakenevan tytön pelastaminen koituu hänelle kohtalokkaaksi: hänet riuhtaistaan keskelle mieletöntä seikkailua maailmaan, joka on samalla oudon tuttu ja äärimmäisen kummallinen.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Kirjan päähenkilö on Richard Mayhew, nuori mies, joka on menossa naimisiin kihlattunsa Jessican kanssa. Richard elää normaalia elämääja on suoraan sanottuna melkein tylsä, väritön, täysin normaali. Richardin luonne kuitenkin kasvaa ja kehittyy kirjan aikana huimasti.

Door on tyttö jonka Richard pelastaa murhaajilta, hän on menettänyt koko perheensä hyökkäyksen vuoksi. Door on erittäin pienikokoinen ja laiha, mutta luonteeltaan rohkea ja terävä. Hän tekee mikä on oikein, ei mikä olisi hänen omalta kannaltaan järkevintä. Doorilla on kyky avata mikä vain ovi, tai luoda niitä tyhjiin seiniin.

Carabasin markiisi, eli de Carabas, on huijari, joka tekee kaiken vain oman etunsa nimissä – paitsi ehkä Doorin tapaukessa, nimittäin hän tuntuu oikeasti pitävän tytöstä. De Carabas tekee ihmisille palveluksia, ja pyytää noilta sitten jotain vastapalvelukseksi. Jotain, mikä yleensä on jotain paljon inhottavampaa kuin mitä hän on itse joutunut tekemään.

Hunter on nuori nainen, joka on alamaailman paras henkivartija, hänet palkataankin suojelemaan Dooria murhaajilta. Hunterin suurin unelma olisi päästä tappamaan Lontoon 'Suuri Peto', mutanttivillisika, joka majailee Maanalaisen Lontoon sokkeloissa.

Herrat Croup ja Vandemar, veljekset, ovat palkkamurhaajia ja tarinan niin sanotut ”pahikset”, he murhasivat Doorin perheen toisen tahon käskystä. Croup on pienikokoinen ja fiksu ja Vandemar todella pitkä ja hänellä on aina nälkä. Vandemar syökin lähes mitä vain. Richard kuvailee veljeksiä usein ketuksi ja sudeksi, Croup on kettu ja Vandemar susi. Veljekset tuntuvat olevan sekä sadisteja että masokisteja, mikä taitaakin heidän työhönsä sopiakin.

Enkeli Islington oli Atlantin suojelija, mutta sen tuhoutuessa hän joutui rangaistukseksi karkoitukseen maan päälle. Islington elää salissa, josta hän ei voi poistua. Islington on hyvin kaunis, hänellä on pitkä valkoinen vaate, muttei siipiä ollenkaan. Islington yrittää kaikin keinoin takaisin kotiinsa Taivaaseen, pois maan päältä, missä hän ei ole ikinä viihtynyt hetkeäkään.

Omat mielipiteet:

”...siitä tuli taas yksi näyte miten sarjakuvien ja novellien taitaja töpeksii romaanin taiteen kanssa.”

”...kirkasvärinen kuvitus nouseekin tämän albumin (sarjakuvaversion) parhaaksi anniksi.”

”Kaiken kaikkiaan sarjakuvaversiosta jää valju maku. Kolmas kertakaan ei sano todeksi, että Neverwhere olisi hyvä tarina, joka vain pitää kertoa oikealla tavalla.”

Edellä on pätkiä Jussi Ahlorthin kirja-arvostelusta Helsingin Sanomista. En voisi olla enempää eri mieltä hänen kanssaan.

Mielestäni sarjakuvan kuvitus on todella huono. Hahmot eivät näytä lainkaan Gaimanin kuvailujen mukaisilta, vaan siltä ettei kuvittaja ole edes lukenut kirjaa, vaan tehnyt kaiken täysin omalta kantiltaan. Esimerkiksi Door, jonka piti olla laiha ja melko nuori, mutta teini-ikään jo ehtinyt tyttö, näyttää isoine rintoineen täysikasvuiselta naiselta. Richardkin on jotain aivan omituista ja lisäksi värit menevät täysin omituisesti. Gaiman on selvästi tarkoittanut kirjansa tummansävyiseksi, sen oikein tuntee sitä lukiessaan. Sarjakuvien kuvittaja kuitenkin on tehnyt kuvista värikkäitä ja suureleisiä, ei yksityiskohtaisia, kuten kirja antaa olettaa. Henkilökohtaisesti minun tekisi mieli sanoa muutama valittu sana piirtäjälle.

En varmaan ikinä tule ymmärtämään mitä Ahlorth oikein yrittää sanoillaan hakea, sillä omasta mielestäni tarina on enemmän kuin mahtava, hahmot myös. Maailma on jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä, jotain niin salaperäistä, häikäilemätöntä ja kaunista että sitä on vaikea kuvailla – kannatan kirjan lukemista itse. Voin, ainakin melkein, luvata, ettet ole ikinä lukenut mitään tämän kaltaistakaan! Tämä on tarina, joka tavalla tai toisella kerrottuna ei voi olla muuta kuin täydellinen – jos hahmot vain pidetään sellaisina kuin ne on kerrottu.

Tämäkin on tietysti mielipideasia, mutta Jussi Ahlroth tylyttää kirjan surkeaksi suoralta kädeltä. Mielestäni edes kriitikko ei niin voi tehdä, sillä ihmisillä on erilainen maku. Yhtä kaikki koen useimmitenkin kriitikoiden sanat häiritsevän julmina, jos he eivät vain ole sattuneet pitämään kirjasta (tai elokuvasta, tai ravintolasta, tai...). Tietenkin kritisointi onkin kirjoittajan mielipiteiden kertomista, ja ne pitääkin sellaisina ottaa, mutta suoraan sanottuna tunnetut kriitikot kykenevät tuhoamaan kirjailijan uran (ei tietenkään suomalainen yhdysvaltalaisen kirjailijan, mutta uskon että kaikki kyllä ymmärsivät mitä tarkoitan).

--

Voin valehtelematta sanoa, että Neverwhere on yksi lempikirjoistani, siinä missä Gaiman on yksi lempikirjailijoistani. Yksikään hänen kirjoistaan ei ole vielä tuottanut pettymystä (ei edes tähtisumua -niminen romaani, mitä suurin osa Gaiman-faneistakaan ei osaa samalla tapaa arvostaa).

Henkilökohtaisesti rakastan Gaimanin kirjoitustyyliä, se on samaan aikaan salaperäinen ja kerronnallisesti lahjakas. Teksti ei tunnu yrittävän liikaa tai ole vaikealukuista, vaan se kuulostaa siltä kuin olisi tullut kirjailijalta yksinketaisen helposti. Samaan aikaan sanavirta tuntuu erittäin yksinkertaiselta, ja samaan aikaan se saa ajattelemaan ja miettimään, mitähän tuollakin mahdettiin tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jokaisella lukukerralla tekstistä saa jotain uutta irti, ja ainakin minäun tekeekin mieli lukea kirjoja uudestaan vielä monen monta kertaa.

Neverwheren juoni taas, kuten jo aiemmin kehuin, on yllättävä, omaperäinen, erilainen ja samaan aikaan sekä hauska, hurja, että pelottava. Hahmot ovat ihania, niitä rakastan kirjassa erittäin suuresti. En halua tehdä liikaa paljastuksia kirjan suhteen, jotten spoilaisi lukijoilta kirjan mahtavuutta. Mutta sen voin sanoa, että ensimmäisellä lukukerralla hämmennyin ”pääpahiksesta” toden teolla! En olisi koskaan odottanut!

Rakastan Neverwheressä varsinkin sitä, miten Gaiman kuvailee erilaisia Lontoon alapuolella asuvia olentoja ja ihmisiä. Rottakansaa, viemärikansaa, lintumiestä ja vaikka mitä. Sitä millaisen maailman hän on luonut. Kirjaa lukiessa himottaa itse alkaa taas kirjottamaan jotain omaa. Myös se miten ”alamaailma” kietoutuu ”yläpuoleen” on erittäin mielenkiintoista, se miten kaikki on salaperäistä, suoraan sanottuna salaista, mutta silti tietyllä tapaa kuulostaa suoraan sanottuna järkevältä! Osaan kuvitella, että tämä Gaimanin kuvailema maailma olisi oikeasti olemassa!

Kirja on täynnä kauniita hetkiä, erikoisia ja persoonallisia hahmoja, sekä yllättäviä juonenkäänteitä.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka pitää fantasiasta, Neil Gaimanista, tai vauhdikkaista kirjoista jotka on kirjoitettu fiksusti ja nokkelasti.

https://www.booky.fi/search.php?search=neverwhere#!product_id=9789511168577

-Shinsu

Pitkän kirjoittamattomuuden syy

Heipähei! Tuon aloitusviestin jälkeen en ole nyt ehtinyt kirjoittamaan mitään, onko siitä jo vuosi kun tänne viimeksi kirjoitin? Apua!
Syynä siis se että tietokoneeni meni rikki, enkä saanut lainata kenenkään muunkaan tietokonetta. Olin ilman nettiä pitkän aikaa, kunnes sain uuden koneen. Seuraavaksi sitten iski normaalia pidempi masennuskausi, minkä vuoksi on ollut hieman hankalaa tehdä juuri mitään.
Halusin nyt kuitenkin erikseen vielä ilmoittaa, että tekstiä on kyllä tulosssa, enkä ole tätä blogia mihinkään hylännyt! :) Yhdestä kirjasta on tällä hetkellä teksti kesken, ja julkaisenkin sen tänne luultavasti lähipäivinä tai -viikkoina. Toivottavasti yhä löytyy seuraajia tällekin blogille!

-Shinsu