Toisten lapset - Torey Hayden

Kirjan nimi: Toisten lapset

Kirjailija: Torey Hayden

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Tositarina, kasvutarina

Tausta: Toisten lapset on kirjoitettu yllättävän vähän aikaa tapahtumien jälkeen. Neljä eri ikäistä lasta yhdistyivät luokaksi täysin sattumalta uusien lakien kiellettyä erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta lapsilta.

Suomen kustantaja: Seven (Otava)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Löysin Haydenin ensimmäisen kirjan nimeltä 'Tiikerin lapsi' äitini kirjahyllystä, neljätoistavuotiaana luin sen. Vähän aikaa tämän jälkeen olin menossa pitkän matkan bussilla, ja isäni suostui ostamaan minulle matkalukemista. Valitsin muutaman kirjan, yhtenä niistä Toisten lapset. Kuitenkin vasta vähän aikaa sitten luin sen ensimmäistä kertaa.

Takakansiteksti:

”NELJÄ KALTOIN KOHDELTUA ONGELMALASTA, NELJÄ KOSKETTAVAA SELVIYTYMISTARINAA

Pieni poika toisteli kaikuna muiden lasten puheita ja radion sääennusteita.

Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman.

Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi hänen isänsä.

Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.

Yhteistä heille kaikille neljälle oli se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta kasvaneet lapset kuin yhdeksi perheeksi.

Torey Hayden on koskettavista selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja kirjailija.”

Tietoja:

Torey Hayden, eli Victoria Lynn Hayden (s. 1951) on Montanassa Yhdysvalloissa syntynyt psykologi ja erityisopettaja, joka tunnetaan lapsipsykologiaa käsittelevistä kirjoistaan. Suurin osa kirjoista on tositarinoita, mutta niiden joukossa on myös monta fiktiivistä kirjaa, joita ihmiset usein päätyvät erehdyksessä luulemaan tositarinoiksi.

Hayden on tehnyt töitä niin laitoksissa, kouluissa kuin sairaaloissakin. Suurimman osan elämästään hän asui Yhdysvalloissa, mutta 90-luvun lopulla Hayden muutti Skotlantiin, meni siellä naimisiin ja sai Sheena-nimisen tyttären. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon, minkä jälkeen Hayden on asunut yksinään.

Torey Haydenin tunnetuin teos on nimeltään Tiikerin lapsi, jonka suomennoksessa yhdistyy kaksi englanninkielistä kirjaa, One Child ja sen jatko-osa The Tiger's Child .

On 1980-luku, ja Yhdysvalloissa voimaan on astunut juuri uusi laki 94-142, joka laajemmalti tunnetaan inkluusiolakina. Lain tarkoitus on lakkauttaa erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta, ja yrittää tuoda erityislapset mahdollisimman ”normaaliin” ja avoimeen ympäristöön, jotta nämä tulisivat kohdelluiksi normaaleina, ja ehkäpä sitä myötä myös kasvaisivat ”normaaleiksi”. Laki vahingoitti kovasti montaa erityislasta, joka olisi kaivannut erityistä apua ja huomiota, mutta pakotettiin mukautumaan yhteiskunnan luomaan muottiin ja kasvamaan erille ongelmistaan, jotka täten jäivät kasvamaan erillään.

Hayden on tukiopettajana koulussa, jossa on yksi vaikeasti vammaisten luokka, ja muutama erityislapsi sijoitettuna tavallisille luokille. Tukiopetuksessa hänen luonaan käy pieni seitsemänvuotias tyttö nimeltä Lori, joka eli vauvaikänsä kaksoissiskonsa Libbyn kanssa biologisilla vanhemmillaan. Tytöt saivat kokea paljon väkivaltaa, ja erään pahoinpitelyn seurauksena Lorin aivoihin joutui luunsiru, joka estää häntä oppimasta symboleita, kuten kirjaimia. Tämän vuoksi hän ei ole oppinut lukemaan, eikä konservatiivinen ja liikoja vaativa luokan opettaja auta asia lainkaan.

Pian Hayden kuulee, että erässä lähellä sijaitsevassa esikoulussa on poika nimeltä Boothie Birney. Pojan opettaja ei enää pysty pitämään poikaa hallinnssaan, ja siksi Haydenin esimies ehdottaakin, että hän ottaisi pojan luokseen iltapäiviksi. Boo on kaunis lapsi, poika joka elää omassa maailmassaan. Vääntelee käsiään, toistaa joskus kauan sitten kuulemiaan keskusteluja ja joka yritetään väkisin saada sulautumaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Boosta Hayden saa luokkansa ensimmäisen oppilaan ja pian Lori, joka ei enää kestä opettajansa tylytystä, liittyy seuraan. Haydenin luokka on saanut alkunsa.

Luokan kolmas oppilas toimitetaan paikalle yllättäen. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta Tomasosta Hayden kuulee melkeimpä vasta ovea avatessaan. Väkivaltainen, vihainen, pahasuinen Tomaso, joka näki äitipuolensa murhaavan isänsä ja isoveljensä. Tomason saapumisen jälkeen joutuu Hayden juoksemaan sekä omaan maailmaansa pudonneen Boon, lukemista epätoivoisesti opettelevan Lorin, että aggressiivisia kohtauksia saavan Tomason perässä. Luokka kuitenkin palaa pikkuhiljaa takaisin raiteilleen.

Viimeisenä, muita myömemmin, saapuu luokalle 12-vuotias Claudia. Yksi rakkaudetta elävän perheen tyttäristä, joka lähti etsimään rakkautta vääriltä poluilta. Claudialla oli 15-vuotias poikaystävä Randy, jonka kanssa tyttö makasi yhden kerran. Ja sen seurauksena hän tuli raskaaksi. Kun raskaana olevalle lapselle ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, hänet laitettiin Haydenin erityisluokalle siihen asti, että lapsi syntyisi. Sitten tyttö palaisi takaisin katoliseen kouluunsa (josta häntä ei oikeasti ymmärtääkseni erotettu, vaikka takakansitekstissä niin lukeekin).

Omat mielipiteet:

Tarina joka herättää myötätuntoa, surua, vihaa ja suurta rakkautta näitä neljää tuntematonta lasta kohtaan, joista kirja kertoo. Itkin taas, se kai ei ole ihmekään, kun Haydenin kirjat tunnetaan. Eikä kirjan luettuani itkusta meinannut tulla loppua sitten millään. Se oli sinänsä ikävää, sillä luin kirjan loppuun keskellä yötä, ja olisi ollut mukavampi nukkua kun itkeä yksin pimeässä huoneessa kirjaa halaten. En voi olla ainoa, jossa tekstit, sanat ja kertomukset aiheuttavat näin suuria tunteita, olivat sitten tosia tahi eivät!

Olen lukenut tähän mennessä neljä Haydenin kirjaa; Tiikerin lapsi, Aavetyttö, Hiljaisuuden lapset ja tämä kyseinen Toisten lapset. Ja viimeksi mainittu on näistä lempikirjani Haydeniltä. Lapset joista kirjassa kerrotaan, ovat persoonallisia ja rakastettavia, pohjimmiltaan hyviä ja kauniita (en tosin usko oikeaan pahuuteenkaan), vaikka hetki jona lapsiin kirjassa tutustutaan ei olisikaan antoisin. Lasten pienet oivallukset, ilonaiheet, hetket keskenään ja opettajan kanssa, viisaus ja keskenäinen ystävyys, ovat kaikki kaunista ja liikuttavaa luettavaa. Sääliä kirja ei kuitenkaan herätä, ja siitä olen iloinen. Sen ei ole tarkoitus pumpata shokkipisteitä hurjilla tarinoilla, vaan kertoa oikea ja todellinen tarina pienistä taistelijasieluista. Sillä nämä lapset eivät koskaan luovuta, on hetkiä, jolloin se olisi lähellä, mutta jokainen lapsista nousee ja päättää jatkaa taisteluaan. Ja Torey Hayden auttaa heitä tässä ehkä epätoivoisessakin yrityksessä.

Suurimman palan sydäntäni vei 10-vuotias poika, Tomaso. Vihainen lapsi, joka yrittää pitää kaikki poissa lähettyviltään haukkumalla ja pelottelemalla, mutta kertoo silti suruntäyteisiä tarinoita isästään kuin tämä olisi elossa, vaikka tietää tuon kuolleen. Tomason tarinaan liittyvää lapsityötä ja ruumiillisten voimien hyväksikäyttöä alkaa myös miettiä, sillä Tomason tarina on paljon moniuloitteisempi kuin osaisi olettaa. Poika on todellinen tuulihaukan lapsi, villi ja vapaa, mutta sydämessään rakastava ja välittävä. Jos tämä ei tule selväksi jo Tomason ja Lorin syvästä ystävyydestä, myöhäisintään pojan umpikultainen sydän paljastuu viimeisillä sivuilla, kun Hayden kertoo lukeneensa lehtiartikkelin, joka kertoi Tomasosta. Jos joku haluaa lukea kirjan kokonaisuudessa ja kuulla vasta sitten mitä Tomaso teki päästäkseen lehteen, en kerro tässä mistä artikkeli kertoo.

Miltei yhtä paljon rakastin myös Loria ja Boota. Lorin ongelmat koulun ja opettajien kanssa nimittäin ovat minullekin harvinaisen tuttuja. Ongelmani ei ole koskaan ollut yhtä suuri kuin Lorilla, mutta opettajien jopa vihamielinen asenne ja halu lytistää samaan muottiin muiden kanssa on tuntunut pahalta ja kuristavalta. Tämän vuoksi vihasin koulua jo lapsena, luokanopettajani (ja muutaman muunkin) kestäminen päivästä toiseen oli silkkaa kidutusta. Siksi Lorin sinnikkyys ja sitkeys kosketti syvästi, ja koko kirjan ajan minua vaivasi suuri halu halata tyttöä lujasti ja sanoa, että kaikki käy vielä parhain päin.

Boo taas, pieni autistipoika, on oma lukunsa. Minulla on aspergerin syndrooma, yksi autismin kirjon lievemmistä muodoista ( Jos kiinnostaa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4 ) ja siksi pystyin lukiessani ymmärtämään joitain Boon vaikeuksia. Lapsena olin usein omaan maailmaani sulkeutuneena, saatoin tehdä monia tunteja asioita, jotka toisten ihmisten (lastenkin) mielestä vaikuttivat järjettömiltä. Esimerkiksi kaivaa kuoppaa pihan perälle, rakentaa yhtä ja samaa palikkajonoa huoneesta toiseen, tuijottaa valuvaa vettä tai solmia yhteen jokaisen löytämäni langanpätkän pitkäksi hihnaksi. Nykyään tämä on minulle paljon harvinaisempaa, mutta vähän samanlainen efekti saattaa tulla esille esimerkiksi kirjoittaessa tai maalatessa. Asperger on paljon autismia lievempi, mutta niissä on paljon samoja piirteitä. Siksi koin samaistuvani myös Boohun.

Claudia jäi paljon kaukaisemmaksi hahmoksi suureksi osaksi siksi, että hän melkolailla oli sivussa oman ujoutensakin vuoksi. Boohun Claudia kiintyi syvästi ja hoivasi poikaa mielellään, mutta muuten joitain keskustelukohtia lukuun ottamatta hänestä ei oikein saanut otetta. Voi olla, että kirjoittaessaan Hayden on tehnyt päätöksen jättää Claudian vähän enemmän syrjään, mutta mahdollista on myös, että materiaalia oli vain paljon vähemmän kuin muista. Kuva Claudiasta on kuitenkin suureksi osaksi positiivinen.

Hayden kertoo kirjoittaessaan kauniin ajatuksen. Kaikkihan tietävät vaihdokkaat, keijun tai peikon viemän ihmisvauvan, jonka tilalle on laitettu keiju- tai peikkovauva. Kirjoittaessaan autisteista, Hayden kertoo pistäneensä merkille näiden lapsien kauneuden. Hänen opettamansa autistit ovat aina olleet pieniä, usein siroja lapsia, joilla on unelmoivat sumeat silmät ja erityispiirteitä, kuten uskomattoman kauniit hiukset tai kasvojen luusto. Kauneus on salaperäistä ja salaperäisyys kevyttä, kuin pelkkä kosketus saisi sen katoamaan. Ja Hayden kertoo kuinka ”parantuessaan” osa autistien kauneudesta katoaa, eikä ikinä palaa takaisin. Se tietynlainen salaperäisyys, joka omaan maailmaan sulkeutuneesta ihmisestä kuvastuu.

Ehkä nämä lapset ovatkin vaihdokkaita? Keijulapsia, jotka on tuotu ihmisten tilalle. Me emme koskaan voi ymmärtää heitä täysin, sillä he eivät ole samanlaisia kuin me, eikä heitä pitäisi siihen pakottaakaan.

Jottei kenellekään käy epäselväksi, tämä ei ole Torey Haydenin millään tapaa todellinen teoria, vain pelkkä pienen ihmisen ajatusleikki, joka ainakin minun mielestäni on hyvin kaunis ja tietyllä tapaa oivaltava. Kirjan luettuani jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa, ja yhä edelleen se välillä ilmestyy mieleeni. Ja myös ne sanat, mitä äitini on sanonut minusta, kun olin omaan maailmaani kadonnut pieni lapsi. Minussa oli kuulemani mukaan jotain ääretöntä suloutta ja eleganttiutta, jollaista hän ei ollut nähnyt kellään muulla lapsella. Jokainen liike, hiusten pyyhkäisy kasvoilta, katseen kääntäminen, jokainen jotain unenomaisen kaunista. Muissa lapsissaan äitini ei ole samanlaista suloa havainnut, ja tunnen, että kasvaessani ”normaalimmaksi” ihmiseksi tämä on kadonnut. Ymmärrän siis Haydenin ajatusmaailmaa omaltakin kohdaltani, muistoistani, ja myös pelkkiä vanhoja valokuvia katsellessani.

Jos palaamme vielä kirjaan ja sen tekniikkaan, täytyy sanoa, ettei Hayden ole millään tapaa teknisesti taitavimmasta päästä. Teksti on kuitenkin mukavaa luettavaa, eikä lainkaan tökkivää. Paikoitellen tosin tylsähköä, mutta se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi, kun kyseessä on tarina oikeasti olemassa olleista/olevista ihmisistä.

Haydenin tyyli on tyydyttävän suora ja rehellinen, hän kertoo kainostelematta omista virheistään ja kertoo miten on niitä jälkeenpäin katunut. Myöskään lasten käytöstä ei ole kaunisteltu, vaan siitä puhutaan järkevästi mutta suoraan, salailematta.

Pidän itseasiassa paljon enemmän Toisten lapset -kirjan tyylistä, kuin myöhempien Haydenin teosten. Se on jollain tapaa puhtaampi. Romaani valoittaa lasten tarinaa siinä missä Haydenin omaakin elämää ja ajatuksia, mutta siitä huolimatta kaikki sopii puhtaasti yhteen eikä ristiriitoja esiinny. Myöhemmissä kirjoissa tuntuu, ettei samanlainen saumaton yhdistyminen onnistu niin hyvin. Voihan se olla vain oma mielikuvanikin, mutta tältä lukiessa on tuntunut.

Torey Hayden ei ehkä kirjailijana ole kirkkain tähti, mutta ihmisenä, opettajana ja psykologina hän tuntuu todella rakastavan auttamiaan lapsia, ja tekevän kaikkensa heidän vuokseen. Se korvaa kaikki tekniikan puutteet, ja täytyyhän sitä ymmärtää, ettei kirjailija kuitenkaan ole ollut tietääkseni ikinä Haydenin päätyö tai kirjoittaminen suurimpia intohimoja, ja siksikin puutteet lienee parasta antaa anteeksi.

Suosittelen kirjaa jokaiselle psykologiasta, tositarinoista tai lapsista kiinnostuneelle, tai kenelle vain, jota kiinnostaa miettimään pistävä, kaunis ja surullinenkin tarina, jonka sisältämät toivon ja puhtaan ilon pilkahdukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511216201

-Shinsu

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: Taru Sormusten Herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)

Kirjailija: J. R. R. Tolkien

Julkaisuvuosi: 1954-1955

Genre: Fantasia, satu

Tausta: Taru Sormusten Herrasta -trilogia (itse omistan sen kolmessa niteessä, siksi tottunut trilogiaksi kutsumaan) on jatko-osa Tolkienin lapsille suunnatulle Hobitti -kirjalle. Siinä on tunnistettavissa helposti kelttiläinen ja kreikkalainen mytologia, kuten myös skandinaavinen ja jopa Suomalainen mytologia, sillä ajatuksia kirjaansa Tolkien sai Kalevalasta.

Suomen kustantaja: WSOY

Suomennos: Kersti Juva, Eila Pennanen, Panu Pekkanen

Kannen kuva: Matti Louhi

Kirjaa minulle suositteli: Isäni työnsi lopulta kirjan käteen kun olin 12-vuotias, vaikka paljon aiemmin olin sarjasta kuullut (elokuvia en katsonut ennen kirjojen lukemista).

Takakansitekstit:

""Halusin käydä käsiksi todella pitkään tarinaan, joka säilyttäisi lukijan mielenkiinnon, huvittaisi häntä, ilahduttaisi häntä ja kukaties paikoitellen myös jännittäisi ja syvästi liikuttaisi." 

Näin kertoo hollantilaissyntyinen Oxfordin yliopistossa opettanut professori J.R.R. Tolkien teoksensa syntyvaiheista. Ja kuinka kävi?

Taru sormusten herrasta on kaikenikäisten klassikko tulvillaan seikkailua, jännitystä, huumoria.

Tekijän syvällinen varhaiskeski-ajan kirjallisuuden ja taruston tuntemus sekä valtaisa mielikuvitus kantavat kuin tuuli viestiä ajalta, jolloin ihmisen ajatuksia välittivät kirjoitetun sanan sijasta laulu ja taru, suullinen kansanperinne. Ja se viesti on juuri meidän ajallemme. Taru sormusten herrasta sijoittuu omaan maailmaansa Keski-Maahan ja sen romanttiseen muinaisuuteen, jolloin siellä asui uljaita haltioita, miehuullisia ihmisiä ja sitkeitä kääpiöitä - sekä hobitteja. Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokia, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, velttojakin, mutta pohjimmiltaan sisukasta lajia.

Kun maailman mahtavien silmät ovat muualla, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Sormuksen ritarit sen ensimmäinen osa. Siinä kerrotaan miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähtee epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kaksi tornia sen toinen osa. Ensimmäisessä osassa Sormuksen ritarit kerrottiin miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähti epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi. Nyt saamme kuulla miten sormusten sota syttyy ja miten Frodon matka jatkuu."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kuninkaan paluu sen kolmas, viimeinen osa. Nyt saamme kuulla viimeisestä puolustuksesta Varjoa vastaan sekä siitä miten Sormuksen viejän tehtävä päättyy."

Tietoja:

John Ronald Reuel Tolkien (s. 1982) oli englantilainen Fiologi, joka syntyi esikoisena perheelleen Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa. Tolkien rakastui tulevaan vaimoonsa Edithiin 16-vuotiaana, ja he menivät naimisiin kun Tolkien oli 21-vuotias. Myöhemmin he saivat neljä lasta.

J.R.R. Tolkienia pidetään yleisesti fantasiakirjallisuuden isänä, vaikka hän ei ollut alallaan ensimmäinen. Tolkien loi Keski-Maan, harvinaisen yksityiskohtaisen fantasiamaailman, jolla on oma maantiede, historia, ja jonka kansoilla omat uskomuksensa ja elämänkatsomuksensa. Hänen kirjojensa suosio ei ole laskenut, vaan niistä otetaan yhä uusia painoksia. Taru sormusten herran kolmesta osasta on jokaisesta tehty elokuva. Tällä hetkellä (v. 2013) TSH:ta edeltävästä Hobitti - sinne ja takaisin -kirjasta tehtävistä kolmesta elokuvasta on julkaistu ensimmäinen.

Tolkien kuoli vuonna 1973, 81 vuoden iässä, hänet on haudattu Oxfordiin vaimonsa viereen. Tolkienin hautakivessä lukee Beren ja hänen kaksi vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa hautakivessä Lúthien, sillä Berenin ja Lúthienin tarinaan Tolkien sai inspiraation rakkaudestaan vaimoaan kohtaan.

Tämä on luultavasti kaikille tuttua kauraa, mutta kerrotaanpa nyt sitten kuitenkin! Tarinan päähenkilö on Frodo Reppuli (alk. Frodo Baggins), Konnussa (alk. Shire) asuva yksinkertainen nuori hobitti, joka lapsuutensa jälkeen ei ole suuremmin seikkailuista haaveillut. Hän asuu kahden setänsä Bilbo Reppulin kanssa, joka sadantenayhtenätoista syntymäpäivänään päättää kadota, jotta pääsisi vielä kerran näkemään nuorempana kokemiensa seikkailujen maisemia. Perinnöksi Frodolle hän jättää kaiken omaisuutensa (matkatavaroita lukuun ottamatta), joukossa mukana myös vanha kultainen sormus.

Pian selviää, ettei sormus olekaan mikään tavallinen hely, sen lisäksi että se voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi, sillä on muitakin pahuuden kykyjä. Sormuksen nimittäin takoi aikanaan itse Sauron, Musta Ruhtinas, Keski-Maan (alk. Middle-earth) sortaja.

Velho Gandalf Harmaa (alk. Gandalf the Grey) lähettää Frodon ystäviensä Sam Gamgin (alk. Sam Gamgee), Peregrin 'Pippin' Tukin sekä Meriadoc 'Merri' Rankkibukin (alk. Peregrin Took ja Meriadoc Brandybuck) kanssa kohti Rivendelliä, viimeistä kotoa, missä asuu haltiaruhtinas Elrond. Rivendellissä kokoontuvat eri maiden kuninkaalliset ja viisaat sopimaan, mitä sormukselle kuuluisi tehdä.

Näin kokoontuu sormuksen saattue, johon aiemmin mainittujen hobittien ja Gandalf Harmaan lisäksi kuuluu Konkari, etelässä ja idässä sijaitsevan Gondorin kruununperijä, oikealta nimeltään Aragorn, johon hobitit tutustuivat jo ennemmin matkallaan. Hänen lisäkseen matkalle pääsee myös Gondorin käskynhaltijan poika Boromir, Synkmetsän haltiavaltakunnan prinssi Legolas Viherlehti (alk. Greenleaf) ja Ereborin kääpiövaltakunnan kääpiö Gimli. Heidän tehtävänsä on yhdessä viedä sormus Mordoriin, ainoaan paikkaan, missä sormuksen voi tuhota Tuomiovuoren (alk. Mount Doom) laavassa. Lopussa vastuu sormuksen perille pääsemisestä on kuitenkin yksin Frodolla.

Omat mielipiteet:

Päätin pidemmän tauon vuoksi kirjoittaa jostain rakkaasta ja tutusta. Niinpä päädyin Taru Sormusten Herrasta -sarjaan, joka on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä ja rakas. Pidän elokuvistakin, mutta eivät ne vedä millään tasolla vertoja kirjoille.

TSH on yksi niistä kirjoista, jotka jakavat mielipiteet äärimmäisen rajusti. Toisten mielestä se on kauneinta mitä lukea saattaa, toisten mielestä äärimmäisen tylsää ja aivan liian hidastempoista. Noh, kestäähän se noin sata sivua, että Frodo vihdoin pääsee Konnusta lähtemään, mutta itse en ole sitä koskaan tylsäksi kokenut. Piippukessunkin historia on mielestäni mielenkiintoista. Tietenkin tämä saattaa juontaa juurensa siihen, että olen itse ollut pienestä pitäen omien maailmojen ja tarinoiden luoja. Jo pikkulapsena keksin lapsuudenystäväni kanssa kaksi erittäin yksityiskohtaista maailmaa, tahmatassujen maailman ja pikkunallejen maailman. Kaikki rotuja, ruokavalioita, uskontoja, taiteita... kaikkea myöten, oltiin suunniteltu pienimpään piirtoon. Siksi minua kiinnostaa Tolkienin tarinan pienimmätkin yksityiskohdat – myös se piippukessu – se että joku muukin on halunnut luoda maailman jossa on kaikki.

Rakastin TSH:ta jo ensimmäisellä lukukerralla kaksitoistavuotiaana, mutta jostain syystä minä, joka en silloinkaan pelännyt yhtäkään kauhuleffaa, pelkäsin Kuninkaan paluun synkkää tunnelmaa. Ahdistuin valtavasti siitä miten paljon kuolemaa ja synkkiä hetkiä kirjassa oli, etten lopulta pystynyt lukemaan sitä loppuun.

Vasta vanhemmalla iällä uskaltauduin taas yrittämään. Sillä kertaa itkusta ei tullut loppua, mutta tällä kertaa siksi, että lukemani teksti oli niin kaunista. Kaikki kuvailuista hahmoihin jotain sellaista, mitä lukiessani itken itkemästä päästyäni – yhä edelleen.

Olen erittäin herkkä, se on totta. Itken melkein jokaista kirjaa lukiessani, enkä oikeastaan edes häpeä sitä. Jos minua itkettää, itken. En pelkää näyttää tunteitani, taiteilijaperheessä olen oppinut, että tunteet ovat vain hyvästä. Aina kun puhun isäni kanssa tunteista ja herkkyydestä, hän sanoo, että se on yksi parhaista puolistani. Se mahdollistaa minulle taiteilijan uran, sillä kirjailijaksi ryhtyminen on yhäkin suurin ja rakkain unelmani. TSH kuitenkin herättää jotain niin syvää, melkein alkukantaista herkkyyttä ja tunnetta, etten itsekään tunne tai ymmärrä sitä. Tekstin soljuvuus ja kauneus, mielikuville rakennettu kerronta ja hahmojen inhimillisesti kirjoitettu urheus on jotain, mitä en pysty suodattamaan ilman kyyneliä.

Eniten sydäntäni olen antanut Rohanille ja sen prinssille Eomerille. Eomer, Rohanin valkean neidon Eowynin veli, on hahmo joka liian usein unohdetaan. Ylväs, rohkea, oikeamielinen ja hyvä Eomer on hahmona kaunis, uskomaton. Pidän monista muistakin hahmoista, mutta Eomer Eomundinpoika on yksi rakkaimmista fiktiivisistä hahmoistani kaikista lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista.

Rohan, hevosten valtakunta, on minun ja monien muidenkin mielestä pohjoismaat, varsinkin Suomi. Pitkiä vaaleahiuksisia ylpeitä miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita tekemään oikein tilanteessa kuin tilanteessa. Ulospäin näyttävät kasvot epäileviltä ja torjuvilta, mutta sydämessä on läsnä oikeamielisyys ja urheus. Hevosetkin täsmäävät Suomeen, onhan meillä suhteellisen suurikokoinen, varmajalkainen, pitkäikäinen ja viisas suomenhevonen (on myös pieniä suomenhevosia, joita kutsutaan myös suomenponeiksi. Suurimmillaan suomenhevonen voi kuitenkin olla säältään yli 160cm). Rohanin historiaan olen tutustunut kaikista eniten, ja sen koen eniten omaksi "kodikseni".

Monessa tarinassa minua häiritsee mustavalkoisuus, se että paha on vain paha, hyvä vain hyvä. Samanlainen jaottelu näkyy vahvana myös TSH:ssa suureksi osaksi Tolkienin konservatiivisuuden vuoksi. Näissä kirjoissa se kuitenkaan ei tunnu huonolta, sillä TSH on satu siinä missä fantasiatarinakin. Toisaalta esimerkiksi Silmarillionissa selitetään tarkemmin Sauronin historiaa, joka osittain selittää hänen pahuuttaan. Sekin vähentää ärsyyntyneisyyttäni mustavalkoisuudesta.

Haluaisin kovasti keksiä jotain kritiikkiä tai pahaa sanottavaa, sillä yleisesti ottaen pyrin myös katsomaan rakastamiani kirjoja rakkauteni ulkopuolelta. Ehkä sitten pitäisi sanoa se hidas eteneminen, joka tosin minua ei ole missään vaiheessa häirinnyt. Kaikki sotasuunnitelmat, tarinat, historialliset kertomukset... Kaikki ne ovat kiinnostaneet.

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa mitään selvää, koetin lukea sen pariin otteeseen uudestaan, mutta TSH:n ajatteleminenkin herättää minussa niin suuria tunteita, etten tiedä monesta lukukerrasta huolimatta millaista tekstiä sain aikaan.

Suosittelisin TSH:ta ihan jokaiselle, koska mielestäni sen lukeminen kuuluu melkolailla yleissivistykseen. Erityisesti tietenkin niille, jotka pitävät fantasiasta tai Tolkienin muista teoksista (en kyllä tunne ketään, joka olisi lukenut muita, muttei TSH:ta! Paitsi tietenkin Hobitin).

Kirjoitin vähän aikaa sitten, että kirjoittaisin pian uuden tekstin. Siitä on nyt pari kuukautta. Ensin oma kuntoni oli sellainen, ettei kirjoittaminen onnistunut, ja seuraavaksi tietokoneeni meni uudestaan rikki. Siksi siis entisestäänkin pidentynyt tauko. Nyt pyrin kirjoittamaan taas entiseen malliin!

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510333379

-Shinsu

Muutaman kuukauden poissaolo

En ole nyt muutamaan kuukauteen kirjoittanut tänne yhtään tekstiä, koska tietokoneeni meni rikki. Se tulee kuitenkin nyt lähipäivinä takaisin Ruotsista, joten pitäisi taas päästä jatkamaan blogia kuten ennenkin. Saatan kirjoittaa tauon jälkeisen ensimmäisen tekstin jostain vähän helpommasta kohteesta, josta on enempi sanottavaa (=tunnetumpi kirja), verestääkseni vähän tätä kirjoitussuuntaa näin pitkän tauon jälkeen :---D
Toivottavasti täällä on vielä joku lukijoista jaksanut odottaa, ja edelleen viitsii seurailla mitä täällä kirjoittelen :)

-Shinsu

Suuri lammasseikkailu - Haruki Murakami

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu

Kirjailija: Haruki Murakami

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Fantasia

Tausta: Suuri lammasseikkailu oli japanilaisen Haruki Murakamin läpimurtoteos. Kirjassa ei kerrota yhdenkään hahmon oikeaa nimeä

Suomen kustantaja: Tammi

Suomennos: Leena Tamminen

Kannen kuva: Laura Lyytinen

Kirjaa minulle suositteli: Isäni, jonka kirjahyllystä kitja löytyi. Nyt minulla on oma kappaleeni

Takakansiteksti:

”Tarinan kertoja, minä ilman nimeä, on tavallinen tokiolaiskaveri, 30-vuotias käännös- ja mainostoimiston osakas, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on niin ihmeelliser korvat, että kun hän paljastaa ne, kaikki ympärillä vaikenevat. Ja tämä nuori nainen osaa ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia. Murakamin läpimurtoteos on mielikuvituksen juhlaa, ilkikurinen, jännittävä ja lumoava tarina joka ei helpolla unohdu.”

Tietoja:

Haruki Murakami (s. 1949) on japanilainen Kiotossa syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt niin novelleja, romaaneja, kuin tietokirjojakin. Hänen tekstejään on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle, ja jo pelkästään Japanissa niistä otetaan miljoonapainoksia. Murakami on Japanissa erityisesti nuoten lukijoiden suosikki, sillä hän yhdistää länsimaisia vaikutteita japanilaiseen surrealismiin. Tuloksena on unohtumattomia fantasiaseikkailuja, kauniita romansseja ja elämän kestävää ystävyyttä kovin erilaisten ihmisten välillä. Murakami on asunut myös Yhdysvalloissa jonkin aikaa.

Päähenkilö, eli 'minä' on normaali japanilainen kolmikymppinen mies. Hyväkäytöksinen, realistinen, lempeä, ystävällinen, komeahko. Ei koe elämäänsä mitenkään erityisen tärkeäksi, vaan ajattelee sen vain olevan elämä muiden joukossa. Elää elämisen vuoksi, eikä näe tulevaisuudessaan mitään sen suurempaa elämänlaadun kasvua. On kuitenkin aivan tyytyväinen yksinkertaiseen elämäänsä. Hänellä on kissa jolla ei ole nimeä.

Naispäähenkilö, eli 'tyttöystävä', on nainen jolla on äärimmäisen kauniit korvat. Sen vuoksi hän pitää hiuksiaan aina vapaana kasvojen sivuilla, sillä ei pidä ylimääräisistä katseista. Kun hän pitää korviaan omien sanojensa mukaan 'suljettuina', ne ovat vain kauniit. Kun hän vapauttaa korvaansa, ne ovat niin uskomattomat, että kuka vain antaisi toisen kätensä saadakseen katsoa niitä hieman kauemmin. Hän on spontaani, optimistinen ja helposti rakastettava, mutta korviaan lukuun ottamatta vian tavallisen näköinen.

Päähenkilön vanha ystävä, lempi- ja kutsumanimeltään Rotta, on saman ikäinen kuin päähenkilö. Jo vuosia sitten hän katosi kenellekään mitään kertomatta, ja on liikkunut ympäri Japania asettumatta minnekään pitkäksi aikaa, kuin karkumatkalla. Hän on ottanut vanhoista ystävistä yhteyttä vain päähenkilöön muutamien kirjeiden kautta.

Erästä tarinan aikana tavattavaa miestä kutsutaan Lammasprofessoriksi, sillä aikoinaan hän tutki lampaita ja piti niistä huolta.

Muita hahmoja ovat ainakin 'Outo mies', 'Pomo', 'Yhtiökumppani', 'Hotellivirkailija', 'Autokuski' ja 'Lammasmies'.

Omat mielipiteet:

”Tällaista hilpeää ja älyllistä kirjallisuutta nykymaailmassa tarvitaan.”

Näin kirjoitti Jarmo Papinniemi Demarista (lukee myös ainakin keltaisen pokkarin takakannessa). Teksti on lyhyt, mutta ytimekäs ja todellinen. En voisi olla enemmän samaa mieltä.

Murakamin kirjoitukset ovat aina oivaltavia, kauniita, harvinaisen älykkäitä ja pysäyttäviä. Ne saavat miettimään ja herättävät halun kirjoittamiseen, omien tarinoiden ja tekstien luomiseen. Murakamin uskomaton mielikuvitus näkyy kirjoissa, ja lähentelee välillä järjettömyyttä. Kuitenkin jokainen järjettömyys on järjettömyydessään järkevä. Kaikki istuu tarinaan kuin valettua, eikä mitään ylimääräistä tunnu olevan, vaikkeivat kaikki tapahtumat pakollisia tarinan kannalta olekaan. Teksti on yhtenäistä, helppolukuista ja suoraa.

Murakami koskettaa teksteillään ihmismielen kaikkein syvimpiä ja suurimpia tunteita, herättää ne, ja jättää elämään. Niiden tunteiden hautaaminen uudestaan on vaikeaa, ja siksi kirjat jäävätkin mietityttämään pitkäksi aikaa. Omassa tapauksessani yhden kirjan miettimisessä saattaa kulua viikkoja. Miksi niin kävi? Mitä tapahtui? Miten mikäkin asia liittyikään tarinaan? Miten itse olisin toiminut? Miksi juuri jokin tietty kohta herätti niin voimakkaita tunteita? Miksi hahmot toimivat kuten toimivat? Tarina piirtää mieleen kuvia ja ajatuksia, jotka saattavat nousta mieleen uudestaan pitkänkin ajan kuluttua.

Minulle jokainen Murakamin kirja on uusi elämys, enkä voi olla rakastamatta niitä äärettömän paljon. Arvostan suuresti herra Murakamia ja hänen työtään. Sillä vaikka kirjojen kirjoittaminen ei ehkä ole näkyvä tapa vaikuttaa maailmaan, se on silti tapa vaikuttaa. Minulle Murakamin kirjat merkitsevät maailman ihmeellisyyden näkemistä. Sairastan vaikeaa masennusta sekä muita mielenterveysongelmia, ja liian usein koko maailma tuntuu pahalta ja harmaalta, siltä että se sisältää pelkkää vihaa ja surua. Aina kun luen Murakameja, saan tietää, että se on vain masennuksen aiheuttama harhakuva. Maailma on täynnä ihmeitä, värejä ja taikaa, jota tavallisen harmaassa arjessa ei vain välttämättä huomaa. Murakami osaa kauniin sanoin kertoa maailman pienistä ihmeistä ja arjen taiasta.

Pakko myöntää että tätä tekstiä kirjoittaessa herkistyin niin kovasti että aloin itkeä. Kirjat, tekstit ja sanat herättävät minussa erittäin suuria tunteita, enkä ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään hieman vakavampia aiheita käsittelevää kirjaa purskahtamatta itkuun vähintään yhdessä kohtaa. Murakami koskettaa minua erityisen syvästi, ja siksi hänestä kertominen ja kirjoittaminen tuntuu tärkeältä ja tietyllä tapaa suurelta asialta.

Yksi suurimmista unelmistani on tavata herra Murakami ja jutella hänen kanssaan kirjoista, tarinoista, mielikuvituksesta ja tunteista, sekä niiden ilmaisemisesta sanoin. Vastassa saattaisi olla pieni kieliongelma surkean kielipääni takia (kuten mainitsin, Murakami on asunut Yhdysvalloissa, joten häneltä sujuu englanti hyvin), mutta keskustelu olisi varmasti mielenkiintoinen.

–

Haluaisin sanoa tästä kirjasta kovin paljon, mutta asioiden ja tunteiden saattaminen sanoiksi tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä se johtuu päänsärystä ja siitä että tällä hetkellä kello on melkein kolme. Noh, sanon kuitenkin ensimmäisen asian; rakastan lampaita. Ne ovat lempeitä, kilttejä ja suloisia otuksia. Kun olin pieni kävimme silloin tällöin Joensuussa äitini ystävän lammastilalla, missä aina lampaiden laitumella ollessani ne kaikki lähtivät juoksemaan perässäni. Olen ain ollut hyvä eläinten kanssa, myös lampaiden.

Kirjan nimi veti puoleensa, kun isä sitä luettavakseni ehdotti, se on hauska ja tuo mieleen lasten saturomaanit. Nimi on myös tietyllä tapaa hämäävä, eikä romaania pidä aliarvioida sen perusteella. Suuri lammasseikkailu on nimittäin erittäin filosofinen tarina, joka puhuttelee lukijoita päästä päähän. Kaikki kirjassa käytävä taistelu on henkistä, omien rajojen ja mielen pohjien tutkimista, ja uusien puolien löytämistä itsestä. 

Murakamin kirjoissa on usein melko paljon seksikohtauksia, tai ylipäätään seksin mainitsemista. Se on kuitenkin kuvattu yleensä melko elegantisti ja kauniistikin.

Kirjan naispäähenkilö on mielestäni erityisen pidettävä hahmo. Hänen positiivisuutensa ja halunsa tukea päähenkilöä on ihailtavaa, ja hänestä lukiessa haluaisin itse olla samanlainen. Olenkin luonteeltani melko positiivinen ja optimistinen, mutta hahmon elämäniloisuus on jotain mitä en omista. Pidin myös päähenkilöstä, hänen rauhallisesta suhtautumisestaan maailmaan ja ongelmiin joita hän kohtaa.

Yksi erityisen ihanista sivuhahmoista oli autokuski, joka nimesi päähenkilön nimettömän kissan, ja antoi päähenkilölle Jumalan puhelinnumeron. Suuressa lammasseikkailussa ei kuitenkaan ollut yhtäkään hahmoa, josta en olisi jollain tasolla pitänyt. Kaikista hahmoista ei kerrottu paljoa, mutta he tuntuivat siitä huolimatta aidoilta ja monirakenteisilta. Harva kirjailija osaa kirjoittaa tällä tapaa, vaan kaikki ne hahmot joista ei kerrota paljoa, jäävät ohuiksi ja mitäänsanomattomiksi. Murakamilla kuitenkin on taito hallussaan.

Tekstistä huomaa kyllä, että se on Murakamin ensimmäisiä teoksia. Esimerkiksi Murakamin Kafka rannalla -kirjassa on hieman kehittyneempää tekstiä. Se ei kuitenkaan tee kirjasta huonoa, vaan eri tavalla ihanan. Mielestäni on hienoa lukea lempikirjailijoideni (joihin herra Murakami ehdottomasti kuuluu) ensimmäisiä romaaneja, sillä niistä näkee miten kirjoittaja on aloittanut ja päässyt vauhtiin. Parasta on nähdä edistys, se miten teksti on muuttunut kokoajan sujuvammaksi, kuvailu kauniimmaksi. Siinä on jotain nostalgista, se näyttää ja todistaa sen, että kirjailijakin on loppujen lopuksi vain tavallinen ihminen, joka on joskus aloittanut yksinkertaisimmalla tavalla, ja opetellut kaiken. Ja se todistaa myös sen elämän tosiasian, että tekemällä oppii, kukaan ei ole seppä syntyessään.

Murakamilla on kuitenkin alusta asti ollut uskomaton taito kirjoittaa fantasiaromaaneista erittäin aidonoloisia, niitä lukiessa alkaa uskoa, että jotain sen tapaista voisi oikeasti tapahtua. Kirja on myös todella hauska, ja sitä lukiessa tulin nauraneeksi useasti. Rakastan kirjan lukujen nimiä (esim.Valaan siitin ja kolmen toimen nainen).

Suosittelisin kirjaa kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, fantasiasta ja kevyestä filosofiasta pitäville, sekä tietenkin niille, jotka pitävät lampaista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513151131

-Shinsu

Kaiken se kestää - Uma Karma

Kirjan nimi: Kaiken se kestää

Kirjailija: Uma Karma

Julkaisuvuosi: 2008

Genre: Romantiikka, kasvutarina

Tausta: Kaiken se kestää oli alunperin novelli internetissä. Tietojeni mukaan kirjailija yritti julkaista sen, mutta se ei onnistunut. Lopulta hän julkaisi sen itse omakustanteena, ja kirja myi ja myy edelleenkin melko hyvin (huom! Jos jokin tässä sanomani tieto on virheellinen, toivon että paremmin tietävä voi korjata sen kommentteihin).

Kustantaja: Omakustanne

Kannen kuva: Uma Karma

Kirjaa minulle suositteli: Ei kukaan, mutta kirjan sain joululahjaksi äidiltäni, eli tavallaan hän.

Takakansiteksti:

”Skeittausta rakastava Tuukka pitää salaa urheiluluokkaa käyvästä Luukaksesta. Luukaksen elämä pyörii harrastusten ympärillä konservatiivisten vanhempien asettaessa jatkuvasti paineita poikansa harteille. Hämmentävät tunteet kääntävät molempien maailman ylösalaisin ja ahdasmielinen kasvuympäristö tuo kielletylle suhteelle omat ongelmansa.

Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Tietoja:

Uma Karma (s. 1984) opiskelee medianomiksi. Hänen esikuvansa on Mauri kunnas, ja intohimonsa elokuvat. Hän on elänyt ns. Normaalin lapsuuden, ja ammentaa tarinoihinsa ideoita myös tosielämästä. Hän omistaa kuusi leopardigekkoa, joista yhden nimi on käynyt tutuksi myös Kaiken se kestää -kirjasta. Karma ei pidä byrokratiasta tai hektisestä elämästä, mutta kirjoitusvimman iskiessä hän saattaa menettää yöunensa pitkäksikin aikaa. 

(En löytänyt kirjailijasta kuvaa, josta voisin olla varma oikean henkilön siinä olevan. Siksi laitoin tähän kohtaan kirjailijan piirtämän kuvan Tuukasta [ylempi] ja Luukaksesta [alempi])

Tässä kirjassa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, joilla on oikeasti väliä. Nimittäin kirjan päähenkilöt. Sivuhahmoja on melko paljon, mutta heistä ei kerrota hirveän paljoa sen enempää, eikä heistä loppujen lopuksi ole sen suurempaa väliä.

Tuukka on enemmän tai vähemmän kirjan päähenkilö. Hän harrastaa skeittausta, ja omaa melko normaalin perheen. Häntä ei juurikaan kiinnosta koulunkäynti. Tuukka on itsepäinen ja temperamenttinen, mutta häneltä löytyy myös herkkä ja ujo puolensa.

Luukas taas on rikkaan ja konservatiivisen perheen vanhin lapsi. Perhe kasaa paineita hänen harteilleen, ja Luukas yrittää pärjätä kaikessa parhaiten. Diabetes kokoaa esteitä pojan eteen, mutta Luukas on tottunut niitä purkamaan.

Kirjassa esiintyvät myös poikien perheet ja joitain heidän ystäviään.

Omat mielipiteet:

”Tarina on rakennettu realistisesti kiinni nykyarkeen.
Kahden lukiolaispojan välisestä ystävyydestä kertova kasvukertomus ei ole teemaltaan uusi, mutta teksti tuntuu pysäyttävän lukijansa ikään tai sukupuoleen katsomatta.”

Näin kirjoitti Turun Sanomissa Jaakko Louhivuori vuonna 2009, kun kirjan julkaisemisesta oli kulunut vasta pari kuukautta.

Olen eri mieltä. Realistisesti rakennettu tarina? En nyt oikein sanoisi. Tuukka ja Luukas tapaavat kunnolla ensimmäisen kerran vasta Luukaksen järjestämissä kotibileissä. Parin tunnin kuluttua he päätyvät perheen kellarissa sijaitsevaan saunaan harrastamaan seksiä. Minusta se ei todella tunnu kovinkaan realistiselta, kun kyseeessä on kaksi lukioikäistä poikaa, joista kumpikaan ei ole täysin ymmärtänyt olevansa homo/bi. Lisäksi paneminen kellarin saunassa samalla kun vieraat bilettävät yläkerrassa... Se ei vain tunnu järkevältä, ei ainakaan omasta mielestäni. Varsinkin kun ottaa vielä huomioon molempien poikien ujouden ja melkoisen kokemattomuuden. Myös se että Tuukka pyytää Luukasta vanhempiensa mökille melkein heti ensitapaamisen jälkeen, vaikkeivat he ole koskaan ennen suunnilleen edes puhuneet toisilleen (paitsi Luukaksen kotibileissä) ei ole realistisuutta nähnytkään. Myös diabetesta sairastava ystäväni on kertonut, että Luukaksen sairastamaa diabetesta kuvataan erittäin epärealistisesti.

Olen myös eri mieltä tekstin pysäyttävyydestä. Se oli ihan mukava kirja, voisin lukea sen uudestaankin ja luultavasti luenkin, mutta se oli enemmänkin kevyttä lukemista. Se ei antanut minulle uusia elämänohjeita tai jättänyt miettimään. En kuitenkaan kadu kirjan omistamista tai halua siitä eroon, se on ihan hyvä lisä kirjahyllyyni.

–

Ensimmäinen asia johon kirjassa kunnolla kiinnitin huomiota olivat päähenkilöiden nimet. Luukas ja Tuukka. Nimet joissa on kaksi samaa vokaalia menevät helposti sekaisin, lähes joka toinen kerta kun sanon molempien hahmojen nimet, sanon vahingossa Tuukas ja Luukka. Sama kaikkien kirjan lukeneiden ystävieni kesken. Ne eivät vain toimi, vaikka molemmat nimet ovatkin kivoja, eikä niissä yksistään ole mitään vikaa.

Toiseksi mieleen tuleva asia, kun ajattelen kyseistä kirjaa, on sen seksikohtaukset. Niitä on jonkun verran, enkä pitänyt niistä ollenkaan. Useimmiten seksikohtaukset kirjoissa eivät häiritse minua sitten ollenkaan, mutta jotenkin näistä tuli likainen olo, kuin olisin kurkkinut salaa jonkun ikkunasta sisään. Lisäksi ne oli kuvailtu harvinaisen huonosti, kamalan epäselkeästi. Mielestäni selkeä ja suora kuvailu ei välttämättä automaattisesti tee seksuaalisesta kohtauksesta likaista tai rivoa. Myös huonosti ja epäselvästi kuvailtu kohtaus voi antaa sellaisen mielikuvan. Näin ainakin minulla kävi Karman kirjan kohdalla. Seksikohtauksia oli myös mielestäni hiukan turhan tiuhaan, ja ne antoivat mielikuvan siitä, että kyseinen pari olisi melkein kokoajan harrastamassa seksiä. Se on mielestäni yksi inhottavimmista homoseksuaaleihin liitetyistä stereotypioista, joten se jätti hieman pahan maun suuhun. En usko että Karma on asiaansa todellakaan näin tarokittanut, mutta silti se aiheutti ainakin minulle sellaisen olon.

Parin ystävät taas olivat mielestäni erittäin ohuita ja epäaitoja, samoin kuin perheetkin. Heitä ei oikein valoitettu ollenkaan, tai annettu kunnollisia syitä heidän käytöksilleen. Päähenkilöidenkin luonteet jäivät hieman sekaviksi.

Kirjan loppupuolella oleva hyppy tulevaisuuteen ei toiminut. Minut se ainakin jätti hieman kysymysmerkille, koko juttu tuli niin yllättäen. Varsinkin tämän tulevaisuuden tapahtumat olivat mielestäni epärealistisia ja turhan mielikuvituksellisia, kun miettii, että kirja kuitenkin tukeutuu todellisuuteen. En pitänyt ylipäätään kirjan loppupuolesta lainkaan niin paljoa kuin alkupäästä. Se tuntui yllättävän suhaistulta, kuin se oltaisiin tehty vain tekemisen ja suuremman sivumäärän vuoksi.

Kaikesta sanomastani kritiikistä huolimatta en todella inhoa tätä kirjaa, vaan jollain tasolla pidänkin siitä. Se voisi olla paljon parempikin, mutta myös monta kertaa huonompi. 

Yksi todella turha ja kirjaan liittymätön asia, joka jäi häiritsemään, on kirjailijan taiteilijanimi. Osaan puhua jonkin verran koreaa, ja koreaksi umma tarkoittaa äitiä. Umasta tulee siis automaattisesti äiti mieleen. Toisin sanoen Uma Karma muuttuu mielessäni Äiti Karmaksi, mistä tulee mieleeni jonkinlainen karman puolesta puhuja ja toteen panija. Melkein kuin moralisoija joka yrittää syyttämällä tehdä toisista ihmisistä omien arvojensa mukaan parempia. Se tietenkin johtuu omista aivoistani, eikä ole mitenkään kirjailijan vika. En kuitenkaan voinut olla mainitsematta asiaa, kun nyt kerta kyseisestä kirjasta ja kirjailijasta puhuin.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka pitää kevyestä lukemisesta, on kiinnostunut lukemaan kaikenlaisia homoseksuaaleista kertovia kirjoja, tai muuten vain haluaa kokeilla jotain vähän erilaista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9524981599

-Shinsu

Hämähäkkijumala - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hämähäkkijumala

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: Fantasia, jännitys

Tausta: Hämähäkkijumalassa Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat kutienkin kaksi eri tarinaa.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Inka Parpola

Kannen kuva: Aliette de Bodard (?)

Kirjaa minulle suositteli: Isä, ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen omaani.

Takakansiteksti (kansipaperin sisäosassa):

”Paksu Charlie ei oikeastaan ole paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja osoittautuu hänen veljekseen.

Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Paksu Charlie Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen. Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä, mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.

Spider on Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.

Rosie Noah on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea valinta...

Daisy on nuori poliisi. Hänen vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin rupesikin poliisiksi.

Rosien äiti on ylpeä ja suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.

Grahame Coats on Charlien pomo, keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.

Herra Nancy eli Anansi on Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota Anansi todella rakasti.

Omat mielipiteet:

”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut suomennos.”

”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään, Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä mahdottomasta todenmakuista.”

Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä. Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja valitan kokoajan yksikseni).

Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta. Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole alkuperäiskielellään.

Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.

Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.

Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin osuva.

–

Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.

Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä. Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa. Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.

Palataksemme takaisin Gaimaniin ja Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen. Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni. Sielultaan villi ja vapaa.

Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.

Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se, miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta. Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.

Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä, joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas kirja sopii täydellisesti.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden etsijöille.

HUOM! Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia (ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.

https://www.booky.fi/search.php?search=H%E4m%E4h%E4kkijumala#!product_id=9789511210023

-Shinsu

Vettä elefanteille - Sara Gruen

Kirjan nimi: Vettä elefanteille

Kirjailija: Sara Gruen

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Romantiikka, draama

Tausta: Gruen joutui selvittämään paljon sirkusmaailmasta saadakseen kirjansa kasaan. Romaanista on ilmestynyt myös elokuva.

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva: Elokuvasta

Kirjaa minulle suositteli: Netissä vaikka kuinka moni, kirjan sain lahjaksi kummitädiltäni.

Takakansiteksti:

”Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Kun lähistölle saapuu kiertävä sirkus, menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Nuori eläinlääketieteen opiskelija Jacob päätyy sattumalta kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkinen paikka. Hän alkaa tuntea vetoa sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan, joka on naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

Vettä elefanteille on mieleenpainuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista.”

Tietoja:

Kanadassa syntynyt Sara Gruen (s. 1969) asuu Yhdysvaltojen Illinoisissa aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Heillä on maatila eläinlaumoineen.

Gruen on opiskellut kirjallisuutta Otttawan yliopistossa, mitä ennen hän toimi teknisenä kirjoittajana. Vettä elefanteille oli Gruenin läpimurtoteos, ja ensimmäinen suomennettu romaani. Oli yli kaksi vuotta New York timesin betsellerlistalla.

Jacob Jankowski nuorena on kaksikymmentäkolmevuotias eläinlääketieteen opiskelija. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Jacob väsähtää, saa jonkinlaisen hermoromahduksen, ja lähtee pois. Hän päätyy sirkuksen junaan, ja saa pian töitä kyseisestä sirkuksesta. Jacob on melko tavallinen, mutta omalla tavallaan mukava ja persoonallinen nuori mies.

Jacob Jankowski vanhana on yhdeksänkymmenvuotias herra, joka asuu vanhainkodissa ja vihaa sitä. Hän haluaisi yhä olla vahva ja pitää huolen itsestään, mutta vanhuuden vaivat eivät tee sitä mahdolliseksi. Hieman katkera vanhus ei ole hoitajien suosikki kiukuttelujensa takia.

Marlena on sirkuksen vetonaula, hevosryhmää johtava nuori nainen, johon Jacob ihastuu. Marlena on kuitenkin naimisissa toisen sirkuksen työntekijän Augustin kanssa. Marlena on melko valoinen ja mukava persoona.

August on sirkuksen leijonankesyttäjä. Hän on naimisissa Marlenan kanssa, ja on tuosta erittäin mustasukkainen. Muutenkin mies on erittäin temperamenttinen ja tulistuu helposti.

Kinko eli Walter on Jacobin (nuoremman) huonetoveri sirkuksessa, hän on lyhytasvuinen mies joka puhuu suunsa puhtaaksi jos hänellä jotain asiaa on. Kinkolla on jackrusselinterrieri nimeltä Queenie.

Kameli, Charlie, Barbara, Earl, Pete, Otis, Diamond Joe, Clive ja Cecil ovat osa sirkuksen työntekijöiden suurta joukkoa. Al-setä on sirkuksen omistaja.

Omat mielipiteet:

Oli hankalaa löytää tästäkään kirjasta minkäänlaista arvostelua (huom, suomeksi. Olen nimittäin sen verran surkea englannissa, että on vaikeaa poimia pitkästä tekstistä avainlauseita. Tähän vaikuttaa tietenkin myös lukihäiriöni), joten päädyin lopulta kirjavinkkien arvosteluun, missä kirjasta sanotaan näin:

”Kirja on hyvin kirjoitettu ja vauhdikas, ei enempää eikä vähempää kuin mainio ajanvieteromaani. ”

Olen täysin samaa mieltä, sillä itse pidin romaanista suuresti. Se oli lämminhenkinen ja mukavan sujuvaa luettavaa siitäkin huolimatta, etten yleensä pidä kirjoista jotka on kerrottu preesensissä. Gruen kuitenkin paikkaa preesensiä maanläheisellä ja hyvällä kirjoitustyylillään. Tämä tietenkin on täysin oma mielipiteeni, ja jollekin preesens saattaa olla vain plussaa.

Ajanvietettä juurikin, vaikka itse jäin kyllä miettimään joitain kirjan aiheita pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi se miten kuvataan vanhan Jacobin elämää vanhainkodissa, miten välinpitämättömiä ja koneellisia hoitajat ovat. On surullista ajatella, että sellainen elämä on nykyään joillekin vanhuksille (ja muillekin hoitokodeissa asuville) arkipäivää ympäri maailman. Lähiaikoinahan on otettukin erityisesti vanhainkotien tilanteita esille lehdissä ja uutisissa muutenkin – ja se on mielestäni hienoa. Ihmisellä pitäisi olla onnellinen elämä alusta loppuun asti, ja jos vanhainkodissa ei voi olla onnellinen, se ei ole elämisen arvoinen paikka.

Myös sirkuksen välillä julmakin maailma sai miettimään, oliko sirkuksen kulisseissa oikeasti samanlaista 1930-luvulla. Tietääkseni Gruen kirjoittaa melko realistisesti, joten kaipa sitten oli (vaikka tarina ja siinä esiintyvä sirkus ovatkin fiktiivisiä. Toisaalta kirjassa monesti mainittu Ringlingin sirkus oli oikeasti olemassa – ja tietääkseni toimii yhäkin).

Vauhtia ei tosiaan uuvu, enkä itse ainakaan ollut kertaakaan kirjaa lukiessani tylsistynyt. Mieli teki kokoajan vain lukea ja lukea, ja romaani kuluikin erittäin nopeasti. Tarina oli mielestäni hyvä, eikä olisi kaivannut enempää. Pituuskin osui melkolailla täsmälleen oikeaan, pidennettynä kirjasta olisi saattanut tulla tylsä, lyhennettynä liian nopeatempoinen.

–

Minä melkolailla rakastan tätä kirjaa, siinä on kaikkea mistä pidän. Sirkuksen maailma kiehtoi erityisesti kun kirjan päätin lukea, ja se miten päähenkilö aivan sattumalta joutuu sirkuksen matkaan ja löytää sieltä oman paikkansa ja tulevaisuutensa. Kirja on myös päähenkilölle hieno kasvutarina, ja hän tuntuukin kehittyvän matkan aikana suuresti, aina opiskelevasta eläinlääkäriapulaisesta pärjääväksi ja itsenäiseksi sirkustyöläiseksi. Ja vaikka opiskelijasta sirkulaiseen ei kuulostakaan välttämättä parhaimmalta mahdolliselta muutokselta, on se tässä kirjassa selvästi se mitä päähenkilö tarvitsee ja mihin suuntaan hänen kuuluukin mennä.

Toisaalta välillä kirjan seksikohtaukset (jotka eivät siis ole välttämättä suoranaista yhdyntää, vaan muutakin häröä) ovat välillä vähän liiankin irstaita ja menevät kuvailuissaan hieman mauttomuuden puolelle. Sekin on tietenkin oma mielipiteeni, en vain pitänyt Gruenin tavasta käsitellä seksuaalisia tilanteita joita kirjasta löytyy ihan kiitettävästi omaan makuuni.

Pidin kirjan hahmoista kovasti, jotkut jäivät ehkä hieman yksiulotteisiksi, mutta se ei häirinnyt kirjan kulkua eikä jäänyt päällimmäiseksi ajatukseksi. Kamelin vanhuus sirkuksen kyydissä on kerrottu mielestäni tietyllä tapaa kaunistelematta, mutta silti kauniisti. Kinko taas on yksinkertaisesti ihana hahmo. Lyhytkasvuisen miehen, erimaalaisten ihmisten ja uusien sirkuslaisten kanssa rikotaankin erilaisuuden ja sen hyväksymisen rajoja. Itse rakastan aina kirjoissa juuri sitä, jos lähdetään tekemään jotain uutta tai venytetään nykyisiä normeja. Varsinkin erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on mielestäni hieno teema, enkä kyllästy siihen yhdessäkään kirjassa, jos teksti on kirjoitettu hyvin.

Myöskin vanha Jacob on kuvattu omalla tavallaan kauniisti. Menty vanhuksen pään sisään ja kerrottu mitä siellä tapahtuu, miltä elämä vanhainkodissa tuntuu, varsinkin kun menneisyys ja nuoruus palaavat kummittelemaan mieleen vahvempina hetki hetkeltä. Myös Jacobin unohtelu, miten hän ei muista hoitajien nimiä tai muita pieniä yksityiskohtia, on mielestäni kerrottu aidonoloisesti ja mielenkiintoisesti. Gruen antaa lukijan ymmärtää miltä todella tuntuu turhautua oman kehonsa heikkouteen, kun tietää ettei asiaa enää voi parantaa.

En voi verrata omia kipujani vanhuuden heikkouteen, mutta kärsin pahoista nivelkivuista, jotka luultavasti ovat reumaperäisiä. En voi juosta tai hyppiä, tai muutenkaan liikkua kuten normaalit ihmiset. Pystyn siis tietyllä tapaa samaistumaan vanhojenkin ihmisten liikkumiseen, ja Jacobin vaikeudet siinäkin asiassa saivat minut todella tuntemaan surua ja samaistumista itseäni suuresti vanhempaan hahmoon.

Kuvat joita kirjassa on vähän alle viisitoista, tuovat ihanaa lisäsävyä ja todellisuudentuntua. Ne ovat myös historiallisesti mielenkiintoisia, ja itse ainakin jäin katselemaan kuvia pitkiksikin ajoiksi niitä tullessa aina silloin tällöin vastaan lukiessa. Niitä katsellessa tosiaan käsittää, että tämän kaltainen sirkusmaailma on ollut olemassa. Se on samaan aikaan mielenkiintoista ja kammottavaa, jättäen jälkeensä halun etsiä lisää kuvia ja tietoa vanhoista sirkuksista, jotka toimivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.

Yhtä kaikki oli kirja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, ja voisin ehdottomasti lukea sen uudestaan. Onnekseni se löytyykin omasta kirjahyllystä. Pidin tarinan juonesta, hahmoista ja miljööstä, se siis oli erittäin täysi lukunautinto, eikä ainakaan mitään kovin radikaalia jäänyt puuttumaan.

Suosittelisin, kirjaa kaikille jotka pitävät romantiikasta ja/tai draamasta tai joita kiinnostaa sirkusmaailma. Myös vanhuutta mietiskeleville, tai lähihoitajille jotka tekevät töitä vanhusten parissa olisi kirja varmasti mielenkiintoinen lukuelämys.

http://www.suomalainen.com/pokkarit/kotimaiset-pokkarit/vett%C3%A4-elefanteille-sku-p9789525637434

-Shinsu

Lucian - Isabel Abedi

Kirjan nimi: Lucian

Kirjailija: Isabel Abedi

Julkaisuvuosi: 2009

Genre: Fantasia, romantiikka, jännitys

Tausta: En osaa sanoa taustasta mitään, sillä löydän kirjailijasta ja kirjasta vain saksankielisiä asiatekstejä... Tai ehkä olen vain huono etsimään.

Suomen kustantaja: Seven

Suomennos: Tiina Hakala

Kannen kuva: Brandon Dorman

Kirjaa minulle suositteli: Paras ystäväni (Heart^). Hankin viime kesänä (2012) Suomalaisesta kirjakaupasta, kun siellä oli kolme pokkaria 12 euroa -alennus.

Takakansiteksti:

”Salaperäinen muukalainen vetää Rebeccaa magneetin lailla puoleensa. Kuka hän on, ja mitä hän tahtoo Rebeccasta?

”Seuraatko sinä minua?” Poika tutkaili minua katseellaan.

”En tietenkään! Kuka oikein olet? Mikä nimesi on?”

”Sano sinä.”

”Mitä?” Peräännyin askeleen. ”Minunko nimeni?”

”Ei. Vaan minun.”

Jo ensi tapaamisesta alkaen heidän välilllään vallitsee omituisen syvä yhteys. Lucian saa Rebeccan sydämen takomaan, koskettaa häneen syvemmin kuin kukaan toinen. Vaikka poika on menettänyt muistinsa, hän tuntuu tietävän mitä erikoisimpia asioita Rebeccan menneisyydestä, ja myös tulevaisuudesta.”

Tietoja:

Isabel Abedi (s. 1967) on saksalainen kirjailija. Lucianin alkuteos olikin saksankielinen. Ennen Luciania Abedi on julkaissut toistakymmentä lastenkirjaa ja neljä muuta nuorille aikuisille suunnattua romaania. Ennen kirjailijanuraa Abedi toimi mainossuunnittelijana. (Abedista ei löydy juurikaan tietoa).

Rebecca Wolff, lempinimeltään Becks, on kirjan päähenkilö. Hänen äitinsä on saksalainen ja isänsä yhdysvaltalainen. Rebeccalla on tummat hiukset, ja hän itse kuvailee itseään melko tavallisen näköiseksi. Hän on 16-vuotias lukiolainen. Rebecca on normaalilla tavalla pärjäävä ja huumorintajuinen – ainakin normaaliolosuhteissa.

Lucian, kirjan nimikkohenkilö, edustaa pääparin miesosapuolta. Hän on kissamaisella tavalla laiha ja hänellä on pikimustat pörröiset hiukset. Lucian on menettänyt muistinsa, joten hänestä ei sen suuremmin osata kertoa. Hän on kuitenkin Rebecan ikäinen. Luonteeltaan poika on melko temperamenttinen ja miettiväinen.

Janna Wolff on Rebecan äiti. Hän on melko epävarma nainen, joka kuitenkin rakastaa tytärtään yli kaiken. Ammatiltaan Susan on psykologi.

Spatz on Susanin puoliso, itsekin nainen. Spatz on pienikokoinen ja persoonallinen nainen, joka taiteilee omalaatuisia käsityömäisiä taideteoksia.

Suse ja Sebastian ovat Rebeccan ystäviä.

Alec Reed on Rebecan isä, Michelle isän uusi vaimo, ja Valerie heidän hemmoteltu tyttärensä, eli Rebecan sisko.

Tyger taas on Rebecan epämiellyttävä englanninopettaja, ja Faye Valerien mukava lastenhoitaja.

Omat mielipiteet:

Tästä kirjasta en löytänyt yhtäkään virallista kirja-arvostelua! Vain muutaman blogiarvostelun. Yritin jopa saada puoliksi saksalaisen ystäväni etsimään ja suomentamaan jonkun saksalaisen kirja-arvostelun, mutta ensinnäkään mitään kovin virallisia ei löytynyt, ja se suomentaminen jäi vähän sille tielleen. Kerron siis vain yleisesti ottaen, mitä olen ihmisten mielipiteitä kirjasta kuullut:

-Ensimmäisen mielipiteen mielestä kirja on kivaa kevyttä lukemista, ihan hauska, mutta siinä on melko paljon myös omituisiakin juttuja, joita olisi voinut jättää pois

-Toisen mielipiteen mielestä kirja hipoo täydellisyyttä, ellei sitten ole täydellinen, kaikki on ihanaa ja vain loppu on huono

-Kolmannen mielipiteen mielestä koko kirja on niin huono, ettei sen lukemista kannata edes aloittaa

Siinä siis kolme melko paljon toisistaan eriävää mielipidettä, joita olen tästä kirjasta kuullut. Juuri muunlaisiin ajatuksiin en ole törmännyt.

Noh itse olen kaikkein eniten ensimmäisen mielipiteen kannalla. Kirja oli ihan mukavaa luettavaa (luin sen mökillä, missä ei ole nettiä, joten ehkäpä sekin vaikuttaa mielipiteeseen – muutakaan tekemistä kuin lukeminen ei ollut) ja viihdyin sen kanssa hyvin muutaman päivän. Jotkut kohdat ja käänteet jättivät kuitenkin kysymysmerkille, enkä juurikaan pitänyt loppuratkaisusta. Kirja tuntui loppuvan ihan liian nopeasti. Äsken vielä tapahtui ja juoni oli päällä, ja sitten hupsista vaan se loppui. Loppu oli enemmänkin hämmentävä kuin kaunis.

Kirja ollut huonoimpia lukemiani, muttei kyllä todellakaan päässyt lempikirjoihinikaan. En kuienkaan kadu sen ostamista.

--

Ensimmäiset ajatukseni kirjasta olivat melko neutraaleja, teksti oli keskinkertaista, juoni tuntui ihan mielenkiintoiselta ja hahmot vaikuttivat hauskoilta. Aloitin kirjan lukemisen muutenkin positiiviselta kannalta, sillä sen suosittelijat olivat kertoneet sen olevan hyvä tai ainakin hahmojen olevan mukavia.

Minua kiehtoi sateenkaariperhe -ajatus, päähenkilö Rebecalla kun on kaksi äitiä. Itse olen melko ahkera homojen puolesta puhuja (joskaan en mitenkään äärimmäisen fanaattinen luojan kiitos), niin idea tuntui jotenkin omalta. Lisäksi toisen päähenkilön muistinmenetys tuntui hyvältä ajatukselta, ja koko lähtötilanne sai odottamaan mitä juonen rakentuminen kirjan kuluessa toisi tullessaan. Odotukset Abedille olivat erittäin korkealla. Loppujen lopuksi kirjailija ei onnistunut tavoittamaan odotuksiani, mutta ei onneksi myöskään murskannut niitä täysin.

Mielestäni kirjassa oli vähän liikaa merkityksettömiä sivujuonia, esimerkiksi Rebeccan parhaan ystävän Susen ongelmat hyvin erikokoisten rintojensa ja ihastuksensa kanssa. Toisaalta tämä toi kirjaan mukavaa lisämaustetta, mutta sitten taas toisaalta vei koko romaania enemmän teinipuolelle kuin olisin toivonut.

Osittain kirja oli tylsä, ja olisin toivonut siihen enemmän järjellisiä tapahtumia.

Sitten kun Rebecca yhdessä vaiheessa masentui pahasti, toi se aivan liiaksi mieleen Twilight -sarjan toisen osan Uusikuun, missä yli puolet kirjasta Bella vain makaa sängyssä ja kärsii. Minua vain yksinkertaisesti ärsytti se miten Rebecca makasi paikoillaan, ei suostunut ottamaan kontaktia kehenkään ja angstasi angstaamasta päästyään. Minullahan on itsellänikin vaikea masennus, mutten oman sairauteni vuoksi halua tuottaa muille huolta ja pahaa mieltä. Mitä muuta Rebeccan käytös olisi voinut aiheuttaa? Ei ainakaan minun mielestäni mitään, sillä ne ihmiset joiden keskellä hän silloin oli, välittivät hänestä oikeasti.

Tietenkin kirjassa oli yliluonnollisen vahvaa rakkautta, kuten aina, ja niin edelleen. Siitäkin huolimatta luovuttaminen ilman minkäänlaista yrittämistä ei voi tehdä muuta kuin ärsyttää lukijaa. Se on niin turhaa. Varsinkin kun tälläisiä luovuttajia olen tuntenut ihan todellisessakin elämässä, ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet edes yrittää. Minulla on itsellänikin ollut aikoja jolloin en ole kyennyt nousemaan sängystä ilman valtavaa voiman ponnistusta (tai menemään kouluun, tällä hetkellähän en edes opiskele kun en yksinkertaisesti pysty siihen), mutta olen silti pitänyt huolta etteivät vanhempani, veljeni tai koirani joudu kärsimään kunnostani liiaksi. Nyt eksyin taas aiheesta :-D

Takaisin kirjaan! Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset tuntuivat aivan liian usein kamalan epäaidoilta. Tuntui kuin kirjailija olisi miettinyt, mitä itse haluaisi kokea (eikä siinä ole mitään väärää, kunhan se ei paista tekstistä), ja kirjoittanut sen mukaan. Tilanteet vain eivät tuntuneet aidoilta, ja se olikin yksi tämän romaanin suurimmista kompastuskivistä.

Lisäksi tässä kirjassa tuli taas mukaan arvailukykyni. Tiesin ennalta puolet, ellei jopa kaksi kolmasosaa, tämän kirjan tapahtumista. Kaksi suurinta käännettä arvasin jo kirjan ensimmäisissä luvuissa. Lucian oli siis ainakin omalla kohdallani erittäin ennalta arvattava, ja ennalta arvattavuus ärsyttää minua aina mielettömästi. En vain usko että kirja jonka juonen tietää ennalta, voisi olla erityisen hyvä. Kirjailijan pitää olla tarpeeksi fiksu huijatakseen lukijaa kerta toisensa jälkeen, jotta käänteistä tulee yllättäviä ja siten kirjasta ainakin siltä kannalta hyvä. Toinen vaihtoehto sitten on, että kirjailija antaa jo valmiiksi kirjailijalle kaikki ainekset lopputuloksen arvaamiseen, ja tekee kirjasta hyvä omalla kirjoitustekniikallaan ja hahmojen välisillä yksittäisillä tilanteilla ja suhteilla. Abedi ei kuitenkaan tehnyt romaanissaan näistä kumpaakaan.

Yhtä kaikki Lucian oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin melkein jokaisesta kirjan hahmosta, varsinkin lempihahmokseni nousseesta Spatzista. Tähän suurena syynä oli Spatzin omeperäinen persoonallisuus ja vilpitön halu auttaa muita ja olla mukava, sekä tietenkin se miten hän ja Janna alunperin tapasivat.

Kevyeksi iltalukemiseksi Abedin kirja sopii erittäin hyvin, ja voisin sen lukea uudestaankin ellei kirjalistani jo muutenkin pursuilisi uusia kirjoja luettavaksi.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka lukee mieluusti helppoa tekstiä, tai pitää kaikenlaisesta romantiikasta. Lisäksi ne jotka eivät kaipaa kovin monimutkaista tai miettimään pistävää juonta (toisin sanoen pitävät kevyestä kirjallisuudesta), voisivat pitää kirjasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511257811

-Shinsu (tästä tekstistä taisi tulla hieman sekava, mutta sekavat ovat myös ajatukseni kirjasta)